travelling 1st class !! !!!

Nappi. Junassa. En enää muista lainkaan missä yhteydessä.

Mehän Zoën kanssa perkele uskottiin niitä paskiaisia matkatoimiston tyyppejä eikä menty erikseen rautatieasemalta tarkastamaan junalipun saantimahdollisuuksia. Samana iltana tapasimme muita matkalaisia, jotka olivat juurikin tulossa rautatieasemalta junaliput taskussa jo samalle illalle. He kertoivat, että tilaa on vaikka kuinka. Jostain syystä viivyttelimme vielä päivän ennen kuin menimme ostamaan lippuja. Rautatieasemalle päästäkseen piti käydä kiivaahko keskustelu taksikuskin kanssa ensin siitä, että emme suostu menemään matkatoimistoon vaan haluamme nimenomaan rautatieasemalle ja seuraavaksi vielä vähän mittarin käytöstä. Taksit täällä ovat kuitenkin ihan ok. Jotenkin emme alunperin ottaneet tarpeeksi vakavasti varoituksia tuk-tukeista, mutta niiden missio todella tuntuu olevan viedä ihmisiä paikkoihin jonne he eivät halua joutua.

Rautatieasemalla huomisen junat oli myyty täyteen, lukuunottamatta 1. luokkaa. Se oli hintatasoon nähden kallista lystiä, mutta halusimme todella päästä pois Bangkokista ja niin meistä tuli niin sanotusti paremman luokan kansalaisia.

Juna vie pois Khao San Roadilta eikä vaaleanpunaisia verhoja ei voi kuin arvostaa!

Zoe villiintyi yöjunan hytistä täysin ja muuttui välittömästi yläluokkaiseksi hienostorouvaksi. Kutakuinkin siinä vaiheessa, kun Zoe kajautti ilmoille ihastuttavan perienglantilaisen viisun ”Oh, do want to walk along the sea side”, hytin ovesta kurkkasi Romanialainen Eddy, joka ihmetteli mistähän täältä voisi ostaa viskiä. Sana viski herätti välittömästi meidätkin toimimaan. Tilasimme myyjättäreltä tarpeita ja päädyimme viettämään puoli yötä junan viimeisen vaunun välikössä juoden viskiä coca-colan ja jäiden kanssa. Junassa ei saa tupakoida, paitsi ykkösluokan matkaajat saavat oikeutetusti vetää körssiä kyseisessä välikössä, aasialaisen ja länsimaisen vessan välissä.

Ykkösluokassa on ihanaa! (tämän kuvan otti Eddy)

Tutustuimme romanialaiseen huumoritrioon sekä paikalle hiipineeseen amerikkalaiseen Ericiin. Eric asusti meidän naapurihytissä ja ykkösluokan kokemuksen suorastaan täydensi mahdollisuus avata hyttien välinen ovi yön ajaksi. Jossain vaiheessa iltaa istumahytti käytiin muokkaamassa yökuosiin, sohva muuntui puhtailla liinavaatteilla pedatuksi kerrossängyksi. Aamulla tapahtui muodonmuutos takaisin. Itseasiassa sellaisella vauhdilla, että Zoë ehti juuri ja juuri vällyjen alta pois, kunhan mie viivyttelin reipasta petaajaa.

Chiang Maissa söimme aamupalaa rautatieasemalla ja majoituimme lopulta kaikki samaan hotelliin, jossa oli jumalauta vieköön uima-allas! Olen päätynyt aika eri meininkeihin Intian hassujen räkäisten majapaikkojen jälkeen. Kaipuu Intiaan on hieman hellittänyt, mutta mietin silti uima-altaassa pärskytellessä, että josko siirtyisin piakkoin vaikka metsään.

Royan Guest Housen hieno julkisivu. Kaikki muut sivut olivatkin silkkaa betoniseinää. Täällä oli myös kalliimpi boutique-kerros, joka erosi halvemmista yläkerroksista lähinnä siten, että sen seinät oli maalattu punaisiksi.

Chiang Maissa oli mukavaa, kunnes oli tylsää. Hienoin hetki oli, kun kävelin yksin sununtaimarkkinoilla. Kello tuli kuusi ja yhtäkkiä koko ihmispaljous pysähtyi kuuntelemaan hiljaa paikoillan kovaäänisistä kajahtavaa Thaimaan kuninkaallista hymnia. Kun laulu loppui, kaikki palasi välittömästi ennalleen. Ihmiset jatkoivat siitä mihin olivat jääneet ja markkinahulina oli taas päällä.

Markkinahumu kuin kuninkaallista hymnia ei olisi koskaan kuultukaan.

Kuningashomma Thaimaassa on jännä ilmiö. Kuninkaan Bhumibol Adulyadejin ja kuningattaren kuvia on ihan joka paikassa. Joka ikisessä kaupassa ja kahvilassa, hotelleissa ja huoltoasemilla. Kuninkaan kuvista ei saa ottaa kuvia eikä kuninkaan kuvien päälle saa astua. Olen nähnyt kauppoja, joissa myydään pelkästään kuninkaan kuvia. Kuvat eivät ole ollenkaan erityisen hienoja, kunhan ovat jostain hienosta tilaisuudesta näpättyjä. Kuvat ovat myös aika vanhoja, niissä kuningas ja vaimonsa (joka on myös kuninkaan serkku) ovat keski-ikäisiä, ehkä maksimissaan viisi-kuusikymppisiä. Bhumibol Adulyadej on kuitenkin syntynyt 20-luvun lopulla, ja vaikka hän näyttää tänäkin päivänä ikäistään nuoremmalta, on jonkinmoista rupsahdusta tapahtunut. Kuvissa kuningas kuitenkin kaikessa elämän palavassa voimassaan pitää puheitä, vilkuttaa taivaalta ja mestaroi erinäisiä harrastuksia.

Salaa ja kavalasti kuvasin kuninkaan kuvan Bangkokissa.

Chiang Mai on Bangkokia leppoisampi kaupunki, joka olisi täynnä hienon hienoja nähtävyyksiä. Lähistöllä on myös kiipeilyalue Crazy Horse Buttress, jonne menisin jos ei olisi pian lähdettävä hakemaan lisää maassaoloaikaa. Tapasin 18-vuotiaan kiipeilijäpojan Samin, joka sen lisäksi, että kertoi matkustamisen yksinäisistä hetkistä, hehkutti Crazy Horsea.

Olen kauhean epäinspiroitunut kiertelemään palatsista palatsiin ja museosta museoon. Kokeilimme kuitenkin eräänä iltapäivänä olla kunnon turisteja ja kävelimme melkein kolmasosan lonely planetin esittelemästä kulttuurikävelyreitistä Chiang Main vanhassa kaupungissa. 

Turistin kuningasimitaatio.