Kohti tuntematonta! Odotettavissa pyhiä lehmiä ja elefantteja. Tämä on kertomus matkasta, jolle lähdin vahingossa. Suomesta Intiaan ja Intiasta arpajaisilla Thaimaaseen ja Laosiin. Hämmentävien swamien, tulvavesien ja järistysten kautta teinihelvettiin ja takaisin.
Jo aikaa sitten saavuimme Hampiin. Saapuminen oli päräyttävä kokemus: Yö jäätävän kylmässä AC-Sleeper bussissa päättyi siihen, että Karoliina ravistelee hereille huutaen "Hampi! Me ollaan Hampissa!". Sitten Karoliina menee toistamaan huudahdukset Hennalle, joka nukkuu viereisessä sleeper-kolossa. Katson pöllämystyneenä ulos ikkunasta ja näen kiviä. Hampi se on.
Temppeliä ja voimalinjaa.
Poliisit kieltävät meitä tupakoimasta poliisiaseman edessä jonne bussi meidät jätti. Jokapaikassa on kiviä, raunioita ja apinoita! Viidentoista metrin päässä meistä lauma huutavia riksha-kuskeja. Kuskit lähestyvät yhtenä rintamana vähitellen kunnes poliisit hätyyttävät heidät jonkin mielikuvitusrajan taakse. Sama toistuu.
Majoituimme Kaupungin puolelle Hermann's Guest Houseen henkilökunnan ihmettelyn jälkeen taas kolmestaan samaan huoneeseen. Huoneen etsimisessä meni tovi, koska Henna sanoi vahingossa meidän budjettia tiedustelleelle riksha-kuskille, että maksimissaan 600rps. No yllättäen kuski ehti tietysti sanoa sen kaikille ja meille oli tarjolla vain ja ainoastaan 600 rupiaa maksavia vaihtoehtoja. Päätimme istahtaa aamupalalle ja kokeilla sitten toiselta kadulta. Muistaakseni huone kustansi lopulta 450. Luksustelua omalla vessalla. Rikshakyyti halpojen hostellien mestoille oli ihan turha. Matkaa oli kolme-neljäsataa metriä. Hintakin oli tosin sen mukainen: 10 rupiaa.
Hermannin majatalon turkoosi käytävä.
Tänne saapuessa pitää käydä rekisteröitymässä poliisiasemalla. Niillä on siellä iso kirja, johon kaikki turistit kirjoittavat nimensä, hotellinsa, kotiosoitteensa, ammattinsa ja kameransa mallin. Samalla piti lukea poliisien opastetaulu, jossa kehoitettiin painamaan mieleen kaikkien esillä olevien etsintäkuulutettujen kasvot. Niitä oli ehkä sata.
Hampi on aika rauhallinen pikkukaupunki. Maahan on aina ovien eteen piirretty valkoisella liidulla ilmeisesti onnea tuottavia kuvioita. Miehet käveleskelevät käsi kädessä ja apinat hypelevät kaislakatoilla ja sähköjohdoissa. On hauska seurata tätä miesten välistä läheisyyttä. Suomessa asia on nimenomaan päinvastoin. Naiset voivat osoittaa hellyyttä toisilleen, miehet tulkitaan hintahtaviksi (elleivät ole humalassa halailemassa). Meitä on aina katseltu pahalla, jos olemme halanneet toisiamme julkisesti. Naisten ei kuuluisi tunteilla?
Mysteerinen, ilmiselvä ysäritemppeli.
Seuraavana aamuna heräsimme Hennan kanssa aamulla katsomaan kuinka pyhä norsu käy aamupesulla joessa. Norsu oli puolitoista tuntia myöhässä, mutta lopulta se tuotiin joen rantaan johtaville ghateille. Ranta oli täynnä peseytyviä Intialaisia. Norsulle saattoi antaa kolikon kärsään, sitten norsu siunasi painamalla kärsänsä kolikon antajan otsalle. Kun norsu pääsi viimein veteen se otti ja paskoi ja kusaisi ensitöikseen. Ja ihmiset jatkoivat peseytymistään joen alajuoksulla. Norsun kapina! Sitten norsu uiskenteli aikansa, sitten sen hoitaja pisti sen pötkölleen rantaveteen ja hinkkaili sen päätä jollain kivellä. Yhtäkkiä joku peseytymässä ollut intialainen miekkonen oli hukkumassa. Intialaiset huusivat ja viuhtoivat, mutta kukaan ei mennyt apuun. Viimein hento turistityttö hyppäsi muutaman muun seuraamana jokeen ja sokissa oleva hukkuja saatiin pelastettua. Me Hennan kanssa hämmennyimme tilanteesta. Se vaikutti ensin huonolta vitsiltä, kun kukaan paikallisista ei mene auttamaan. Viiveellä tajusimme, että tosiaan: monikaan paikallinen ei osaa uida. Hukkumisepisodin jälkeen elämä palasi välittömästi normaaliksi ja peseytyminen jatkui. Täällä kuolema on eri lailla lähellä arkea kuin kotona. Mutta se tyttö oli sankarinainen.
Norsu tulee ja siunaa kymmenellä rupialla.
Norsu naamioitui kiveksi.
Oleskelimme muutaman päivän kaupungin puolella ja muutimme sitten joen toiselle puolelle, missä meno oli hippiä turistiresorttia. Vessapaperirulla täällä maksaa noin euron. Hienoin vessapaperimerkki on "Mystique". Vielä yhdessäkään intialaisessa hotellihuoneessa ei ole ollut kunnollista naulakkoa. Miksi ihmeessä ei voi olla naulakkoa? Kaipaan naulakkoja.
Jäimme Hampiin Hennan kanssa aika kauaksi aikaa. Alkuaikaa varjosti mun sairastelu jälleen kerran. Nyt olen käynyt kokemassa intialaisen perin juurin hämmentävän sairaalasysteemin, mutta elossa selvittiin! Kun olin parantunut meno hilpeni huomattavasti. Karoliina jätti meidät ja lähti viimeiseksi Intian viikokseen Gokarnaan. Me kohtasimme Hennan kanssa omituisen swamin, jossa ei ollut muuten mitään vikaa, mitä nyt yritti siirtää energiaa naispuolisille asiakkailleen muunmuassa suutelemalla. Kun en suostunut tähän, hän sanoi minulle, että minulla on sielussani todella paha olla, eikä kukaan voi minua siinä auttaa. Huh huh. Boulderoimme parina aamuna, sitten keksimme alkaa vain kiipeilemään sekalaisella porukalla kivikukkuloiden päälle. Päivien rutiiniksi tuli aloittaa pitkällä aamuaisella, sitten mennä valloittamaan joku kukkula ja valloituksen jälkeen jokeen tai järveen uimaan. Sitten olikin jo yleensä auringonlaskun aika.
Hampin kivet. Hanuman-temppelillä vanha mies pysäytti Kolumbialaisen Federicon, viittasi maisemaan ja kysyi: "Have you ever seen anything like this?"
Vuohet kurkkaavat Hampin järvellä.
Elämä ja oleminen rakentuu paljon auringon mukaan. En muista koska olisin Suomessa erikseen istunut alas katsomaan auringonlaskua. Tietystikään lapin kesässä aurinko ei ensinkään laske. Erityisen mukavaa arjessa on eläinten jatkuva läsnäolo. Joka paikassa tulee vastaan lehmiä ja koiria, buffaloita, kanoja, vuohia, kissoja ja oravia. Sikoja, pupuja ja apinoita.
Hampissa oleskelun aikana siellä järjestettiin Hampi-festivaali joka veti paikalle tuhansia intialaisia. Festivaaliaueella oli hieman haastava liikkua, koska riehaantuneet miekkoset pyrkivät laumoina juttusille ja jopa koskemaan. Kävin festivaaliaueella kerran. Toisena iltana yritettiin, mutta yrityksestä kehkeytyi oma operaationsa mopon rikkouduttua keskelle pimeyttä, keskelle ei-mitään. Onneksi meitä oli useampi samassa reissussa, muuten olisi pelottanut. Paikalle pöllähti viitisentoista humaltunutta intialaista miekkosta auttamaan. Kaikki äijistelivät vuoron perään mopoa käyntiin. Lopulta se lastattiin rikshan kyytiin ja vietiin takaisin sinne mistä oltiin lähdettykin.
"Super XL-Heavy Duty" on muuten ehkä maailman siistein moottoripyörä, paitsi että se jättää pulaan.
Kaiken kaikkiaan Hampi oli aivan huikean hieno paikka ja kokemus. Meistä muodostui kuin pieni uusi ystäväperhe suomalais-hollantilais-israelilais-espanjalaisella kokoonpanolla. Oleminen oli ihanaa. Sitten alkoi kovasti tuntua siltä, että on lähdettävä taas matkustamaan. Liikuttava jonnekkin. Mennä ehkä johonkin peri-intialaiseen paikkaan seuraavaksi. Tiemme Hennan kanssa erosivat ja minä suuntasin Hollantilaisen Annikan kanssa Udupiin ja siitä eteenpäin.
Karoliina temppelikierroksella. Näimme niin monta, ettei meistä kukaan tiedä mikä niistä oli mikäkin.
Iltaisin riisipeltoja kulotetaan.
Hylätty temppeli kukkulan laella. Hampi Island
Kovia kokenut koira-ystävä ghateilla.
Vasemmalla ylärivissä maailman mauttomin turistipaita. "They all met in heaven"
Kolme paivaa Anjunaa sai riittaa. Hassua, etta kolmessa paivassa ilman erityista aktiviteettia mika tahansa paikka alkaa ahdistaa. Me halusimme rauhaisammalla rannalle, basaarihelvetista pienempaan basaarihelvettiin ja paatimme suunnata Agondaan. Jalleen mentiin Hennan viime reissun muistojen perassa. Noin 50 tyyppia sanoi meille, etta sinne pitaa ottaa kallis taksi, mutta me halusimme matkustaa paikallisbussilla. Ympari Goaa sukkuloi sinne tanne jatkuvasti paikallisbusseja ja saimme selville, etta paasemme Anjunasta Mapusaan, Mapusasta Goan paakaupunkiin Panajiin, Panajista Canaconaan ja Canaconasta Agondaan. Ja nain teimme. Bussia odotellessa suljin korvani tuhansilta "taxi, madam?" huudahduksilta. Matka oli noin 80-100 km, aikaa meni nelja-viisi tuntia, mutta hyvin ja yllattavan helposti toimi bussimatkustus. Jotkut bussit olivat niin taynna, etta ehdin ainakin viisi kertaa ajatella, ettei tanne enaa yksinkertaisesti mahdu enaa yhtaan ketaan ja aina vaan lisaa ihmisia tungettiin siaan. Toiset olivat valjempia.
Bussiseurueessa ilo raikaa.
Kun en enaa uskaltanut osoitella matkaseuraa kameralla, kuvasin viereisen bussin.
Intialaiset laakkeet ovat super-hauskan varisia. Bussimatkasta selvittiin kimean pinkin panadolin ja reissun ensimmaisen imodiumun voimin. Ehdimme perilla juuri auringonlaskun aikaan uimaan. Saimme tingattua hassun beach hutin hinnan viisi sataa rupiaa vahemmaksi, tonniin yolta. Tajusin muuten juuri, etta rupian kurssihan oikeastaan hyvin pitkalle sama kuin vanhan markan. Mie ainakin kaipaan markkaa.
Vasemman puoleisessa majassa asuimme me, ihmetysta herattava samassa sangyssa nukkumista vaativa kolmen naisen seurue.
Agonda on todella rauhallisempi kuin Anjuna. Tassa lahistolla on Anjunaa jokseenkin vastaava Paloleim-beach, mutta siella kavimme vain kaantymassa skootterajelulla. Agondassa on iso hiekkaranta ja paljon rantavahteja, metsan reunassa rivisto beach huteja ja ravintoloita ja niiden takana pieni tie jonka varrella kioskeja, taas ravintoloita, hieronta- ja joogapaikkoja ja basaareita. Rannan pohjois- ja etelapaassa on halvempaa, keskella kalliimpaa. Kaikki paitsi kioskiostokset. Melkein kaikkien ravintoloiden tyontekijat ovat nepalilaisia. Onkohan siina kaynyt niin, etta joku on joskus paatynyt Goalle duuniin ja kertomut siita heti serkuilleen ja kavereilleen ja sanan kiirittya kaikki Nepalin sopot nuoret miehet suuntaavaat lampoon ja bikinipimujen keskelle. Agondassa todella kehtasi olla missa asusteissa tahansa, koska paikallisia siella oli niin vahan. Viela vahvempi kupla. Turismin lisaksi taalla kalastetaan paljon ja joku organisaatio yrittaa pelastaa kilpikonnien munia.
Mun kantapaikaksi muodostui ravintola Jardin A Mar, jonka henkilokunnan lisaksi myos omistaja oli Nepalista. Perus aamupala on ollut mysli tuoreilla hedelmilla ja hieman hammentavan olomuotoisella luonnon jugurtilla. Ja hunajalla. Ihanaa! Paikan teki erityiseksi mukavien tyyppien lisaksi se, etta yhden majan alle oli kuukausi sitten syntynyt koiranpentuja! Kavin ihmettelemassa siita pariin kertaan. Niiden emo oli jo ihan hermostunut niihin, kun yrittivat roikua tisseissa vaan. Isa-koirakin oli paikalla, se seuraili tilannetta taaempaa, mutta paimenteli valilla seikkailemaan lahtevia pentuja takaisin pain. Jardin A Marista bongattiin juliste joka mainosti kanjoniretkia. Mun mielesta jos se on englanniksi canyoning, sen taytyy olla suomeksi kanjoonausta.
Ihan heti ei tohdittu ottaa kanjoonausfirmaan yhteytta vaan haluttiin vuokrata paivaksi skootterit. Kaikkivoipaisuuden tunteen vallassa arvelin, etta totta kai opin ajamaan skootteria viidessa minuutissa. No en oppinut, vaan sain naarmun ja mustelman saareen ja todettiin, etta vuokrataankin vain yksi. Karoliina jai rantaelamaan ja mie istuin tyytyvaisena Hennan kyydissa. Ajelimme paattomasti sinne tanne. Kavimme katsomassa Paloleimia, Canaconassa automaatilla, jossain mysteeriseksi jaaneessa temppelissa ja loysimme pienen Betulin kylan, jonka elinkeino on kalastus ja meita tuijoteltiin hieman ihmeissaan, huvittuneina ja moikkaillen. Illalla tapasimme Irlantilaisen kanjoonausoppaan Philin, joka tuli kertomaan meille lisaa siita meiningista.
Hyvalta kuulosti, vaikkei sitten ehka ihan loppuun saakka ymmarretty mista on kyse.Nyt olen ihan fiiliksissa kanjoniretkeillyt kaksi paivaa. On ihanaa liikkua kivikossa ja vedessa. On ihan hurjaa, etta uskalsin tehda kaikki hypyt, vaikken koskaan ennen ole uskaltanut hypata edes uimahallista kolmea metria korkeammalta. Nyt enimmillaan 12 metria viidakkopuroon! Ja tiedan, etta voisin tehda viela enemman. Phil sanoi "Don't think with your brain, listen to your guts." Ja sen uskalluksen mie loysin! Kunto kesti kaksi paivaa hyvin, tanaan lihakset ihan jumissa ja kauhea vasy. Kirjoittelen tassa nain paljon, koska yritan pysya viela tovin hereilla.
Kanjoonaukset takana, eilen illalla otimme AC sleeper bussin Hampille. Olin niin vasynyt, etta vaikka AC sleeper oli todella huono valinta, nukuin silti ihan koomassa ja havahduin aamulla siihen, kun Karoliina oli herannyt ja tajunnut, etta mehan ollaan jo perilla. AC tarkoittaa naissa nakojaan sita, etta kaksi tuuletinta tuuttaa sua kohti jaatavaa ilmaa yon viileydesta huolimatta eika niita pysty sammuttamaan. Mulla oli luojan kiitos fleecehuopa mukana. Viereisessa sangyssa kaksi espanjalaista miesta hihittivat hysteerisina sita kuinka tulevat shortseissa ja T-paidoissaan selviytymaan matkasta. AC:sta joutuu tietenkin myos maksamaan lisahintaa.
Nyt vasyneen Hampipaivan jalkeen olen silti vielakin niin innoissani viime paivista, etta mun on pakko siteerata itse itseani:
Goa ei oikeastaan missaan vaiheessa ollut matkasuunnitelmissa, mutta niin vain tanne paadyttiin auringon kaipuussamme. Tulimme Anjunaan, koska Hennalla oli taalta parin vuoden takaiselta Intiapiipahdukselta hyvat muistot. Saavuimme iltasella ja ainoa aktiviteetti siihen hataan oli menna syomaan. Kavelimme majatalolta viitisen minuuttia rantaan, joka oli taynna basaareja ja ravintoloita. Istahdimme alas Guru-ravintolaan. Katselin ymparileni, enka enaa edes tajunnut olevani Intiassa. Ravintola oli taynna turisteja, viereisessa poydassa sattui viela istumaan suomalainen laskituristipariskunta ja tarjoilija oli aineissa. Ruokalistassa Intialainen ruoka oli viimeisena, sita edelsi kaikki mahdollinen continentalista meksikolaisen kautta israelilaiseen. Jotain intialaista mie sielta kuitenkin loysin ja se oli tosi tosi hyvaa, mulla on kaynyt koko ajan hyva tuuri sokkona ruoan tilaamisen kanssa.
Anjuna-beach on vanha trance-psyke-bilemesta.Hirveasti biletysta sielta ei kuitenkaan loytynyt, tai ehka emme vain olleen oikeissa bileissa. Kaupoissa myydaan kuitenkin paljon asiaan liittyvaa vaatetusta, vain kiksukarvavaatteet huutavat poissaolollaan. Kymmenen aikaan ranta hiljeni lukuunottamatta yhta paikkaa jossa soi sekaisin transea ja eurohumppa. Muutenkin ravintoloiden musiikki oli poikkeuksetta harvinaisen paskaa. 60-70-luvuilla on tehty niin paljon hyvaa musiikkia, mutta tuolla soi just kaikki lassyhirvitys. Ja ne jouluvalot! Joka ikinen ravintola, hostelli ja kauppa on koristeltu juuri silla ihanan ihanalla jouluvaloletkulla. Illan tullen ne sitten syttyvat ja parhaimmillaan valkkyvat myos.
Postikortilta nayttaa ja tekno raikaa.
Ranta on kaunis ja ihana. Olemme viettaneet pari paivaa ihan vaan loikoillen. Rantatuolin alta loytyy usein varjossa nukkuva koira. Henna sanoo, etta koirat hakeutuvat paikkoihin, joissa on hyvat energiat. Koko paikka on kuitenkin suuri turistikupla. En mina tata varten talle matkalle lahtenyt. Rannan ihanuuttaa halventavat myos aggressiiviset kauppiaat ja beigen varisisissa alushousuissa uiskentelevat intialaiset miesturistit, jotka paissaan tuijottelevat naisia bikineissa. Tekee mieli pitaa vaatteet paalla ja peittaa olkapaat. Muutama exhibitionistimatkaaja ottaa aurinkoa ylaosattomissa. Se lienee aika hurja juttu nahda perus intialaisille.
Onnelliset ja siveellisesti pukeutuneet naiset tilaamassa perusaamupalaa joka on sampyla munalla.
Monet kauppiaat ovat taalla Karnatakalaisia naisia. Myyntityo on taas suorastaan raivokasta ja melkein kaikki on taalla ainakin lahtohinnaltaan kalliimpaa kuin Delhissa tai Udaipurissa. Ainakin ruoka on turistihintoineen tuplasti kalliimpaa. (edelleen kuitenkin noin 4-5 euroa illalliselta juomineen). Kauppiaat saavat mut vahan valia harhautettua tekemaan jotain muuta kuin mita halusin tehda, minne halusin menna.Olen oppinut tietamaan, ettei "just look" tarkoita ollenkaan sita, etta selviaisit ilman jotain poljaa ostosta ulos.
Fiilisteltiin Karoliinan kanssa, ja oikeastaan paatettiinkin se jo Hennankin puolesta, etta taalla just pitaa ehdottomasti hankkia ystavatatuoinnit. Vedetaan pitkaa tikkua siita kenelle se tulee mihinkin. Vaihtoehdot ovat perse, alaselka ja otsa. Tatuointiin tulee teksti GOA 11.1.11, sitten siihen tulee rauhanmerkki, ying&yang, hampunlehti, om, palmu, delffiini, smile face seka Gamdhin, Che Guevaran ja Bob Marleyn naamat.
Viimeisena iltana, basaarikujalla myyntikojujen valisella ruohokaistaleella nain vastasyntyneen vasikan emoineen. Sita katseleva mopokuski kertoi, etta lehma oli tullut paikalle aamu yhdeksan aikaan tuskaisena. Tunnin paasta vasikka oli potkahtanyt maahan ja nyt se jo opetteli kavelemaan. Laitan kuvan kunhan loydan taas wi-fin.
Pelkasin kaikkien niiden kauhukuvien maalailujen ja tuhansien varoittelujen jalkeen, etta Delhi olisi yhta helvettia, mutta siella meni kaiken kaikkiaan aivan hyvin ja Delhin humuun melkein tottui. No ei kylla tottunut, mutta sen kanssa pystyi elamaan. Kolme paivaa Delhissa oli tarpeeksi.
Olin jo Suomessa ostanut meille junaliput cleartrip.comin kautta. Jo joulun alla 2. ja 3.AC luokat olivat taynna, joten matkustimme sleeper-luokassa. Ensimmäistä kertaa intialaisessa junassa oli tietenkin tosi jännää, mutta ihan jaatavan kylma. 3.AC-luokassa olisi kaiketi saanut viltin, mutta tuollapa ei saanut. Selvisimme elossa lentokoneesta pollittyjen torkkupeittojen, mun ostaman shaalin ja kaikkien omistamiemme vaatteiden avulla. Todellakin oli hyva juttu ostaa matkatyyny. Ah ja mun fleece matkapyyhe. Junan aanimaisema oli upea. jokaisella asemalla oli chaita myyvia ukkoja jotka huutelivat laulaen "chaichaichai...chaichaichai". Henna oli pakannut pelikortit sangyn alle lukitun rinkan kauimmaiseen taskuun. Samoin olin tehnyt mie Delhistä ostetulle domino-pelille. Niita ikina jaksettu kaivaa esille. Pystyin nukkumaan patkittain, sitten herasin aina kylmaan ja piti menna junan valikkoon hyppelemaan lampimikseen. Hyppely heratti kanssamatkustajissa suurta kummastusta. Karoliina mietti junamatkan alussa, mika siina on, etta ihmisen on vaen vangalla pakko tunkea itsensa tallaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Se mietitytti kyllä. Joku meista tajusi, etta aika monella ihmisella on joka yo just näin kylma. Jotenkin sen ajatuksen voimalla siita selvisi. Etta pakkohan tama on kestaa. Vaikka onkin ihan kermaperse.
Nyt jos mulla vain olis junasta yhtaan kuvaa, niin tahan laittaisin. Mutta hetkittain saatiin niin tuimaa tuijotusta osaksemme, etten uskaltanut kaivaa kameraa esille ollenkaan. Olimme koko junan ainoat lansimaalaiset. Ja viela naisia, jumalauta!
Junamatka kesti 12-13 tuntia ja saavuimme Udaipuriin tunnin myohassa kahdeksan aikaan. Loysimme hotellin (joka ei kuitenkaan tainnut olla se, minne pyysimme riksha-kuskia meidat viemaan). Mutta hyva hotelli se on. 200rps per naama yolta, eli jotain 3,50 euroa. Tulimme valittomasti yksi kerrallaan kipeiksi. Henna sairastui kello 10, mie kello 14 ja Karoliina kuuden aikaan. Sairastelu ei kiinnostanut ollenkaan ja hotellista luvattiin tilata laakari meita katsomaan. Laakari pollahti sisaan huoneeseen aikaisin seuraavana aamuna, paineli mahaa, katsoi kielta ja maarasi meille samat antibiootit. Tama iloittelu maksoi 500 rps multa ja Hennalta. Karoliina tajusi esittaa tervetta ja säästyi tutkimukselta ja maksuilta.
Olemme oppineet, etta kolme sairasta
tyttoa mahtuu helposi parisankyyn.
Kolme paivaa on mennyt ihan voimattomana. Udaipur on kaunis kaupunki ja vaikka tama vanha keskusta missa me ollaan onkin taynna hotelleja, on koko Intia viela niin eksoottinen, etta on ihan ok olla sitten vaikka turistien ymparoimana. Udaipurin keskella on jarvi, jonka keskella on hotelli, jossa on kuvattu James Bond Octopussy. Octopussya esitetaan joka paikassa joka ilta. "Today's movie: Octopussy!!" Udaipurissa meno ei ole niin aggressiivista kuin Delhissa. Ihmiset vaikuttavat ystavallisemmilta. Ystavallisyys on ihanaa, mutta se tekee tinkimisesta heti vaikeampaa. Pitaisi aina aloittaa kymmenesosasta hintapyynnosta, josta seuraa vastapuolen välitön loukkaantuminen. Tuntuu aikamoiselta kun pitaa aina riidella tovi ennen kuin paasee oikeasti ostamaan mitaan.
Talta nayttaa Udaipur. Romanttinen on. Me asutaan tuolla korkeillassa talossa.
Takapihalla on temppeli ja katolta näkee kuinka lapset pelaavat viereisellä katolla krikettiä.
Tanaan olin viimeinkin paremmassa kunnossa ja voimat hieman palautuneena. Ehka siksi kun tajusin eilen alkaa juomaan elektrolyyttijuomaa ihan tosissani. Suomessa sen nimi on Osmosal, taalla Ors. Se on jauhetta jota sekoitellaan veteen. Maistuu ihan kamalalta, mutta pitaa suolatasapainoa kunnossa tai jotain jotain... Joka tapauksessa parempi on. Olimme eilen sopineet Pushkar-nimisen paikallisen mukavan helppoheikin kanssa, etta lahdemme hanen kanssaan katselemaan maaseutua. Pushkar lainasi kaveriltaan rikshan ja vei meidat Tiikeri-jarvelle ja jollekin kukkulalle. Oli ihanaa paasta viimeinkin ulos kaupunkien kihinasta, ryysiksesta ja saasteesta.
Kukkulan lapsia
Pushkar opetti meita ajamaan rikshaa hiljaisilla maaseututeilla. Ehka ensi vuonna matkaan Intian halki omalla rikshalla! Ehka pitaa ensin myos opetella korjaamaan semmoista myos...
Henna ajaa hiukset hulmuten.
Reissusta palattuamme Karoliina ja Henna jaivat chillaamaan aasialaisten kansoittamalle kattoterassille (joka ikinen näistä on "roof-top restaurant with a natural lake view"), mie lahdin kavelylle jarven toiselle puolelle. Loysin hiljaisia kujia ja jain paikoilleni istuskelemaan ja odottamaan kameran kanssa etta jotain tapahtuisi. Ehka vartin paasta ohi kaveli lehma. Lehmalle kiitos.
Lehman mentya minut loysi yhdeksan vuotias pikku tytto Betu. Betu vei minut tapaamaan serkkuaan joka oli saman ikainen kuin mie, naimaton nainen joka haaveili taiteilijan urasta. Betu oli kauhean kiinnostunut niista vahista kuvista mita mulla on kannykassa kotoa. Isa ja aiti ovat kauhean vanhoja Betun mielesta. Tapasin myos Betun 8 kuukautta vanhan pikkuveljen, joka nukkui lattialla viltteihin kaarittyna Betun kotona. Oli jannaa paasta ensimmaista kertaa juttusille ihan tavallisien ihmisten kanssa jotka eivat yrittaneet myyda minulle mitaan. Se oli mukavaa, mutta samalla myos hetkittain vaivaavaa, eihan suomalaisilla ole tapana tuosta noin vaan menna kylailemaan vieraiden ihmisten luona.
Betun kaveri ja Betu.
aJännä ja pitkä päivä. Kello on taalla nyt kahdeksan ja on ihan pimeaa. Suomessa se taitaa olla viisi? Huomenna hyppaamme bussiin joka vie meidat kuudessatoista tunnissa Mumbaihin. Matka jatkuu, kohti aurinkoa ja merta.
Udaipur oli kaunis ja Delhiin verrattuna leppoisa kaupunki, mutta sairastelun takia alkoi tuntua siltä, että täällä ollaan loukossa. Ja ruoka oli niin pahaa. Ei suinkaan Intialainen ruoka, vaan mahataudin takia syöty mausteeton veg chai mein ja pitsa ja kaikki sellainen muu continental mitä hävetti tilata.
Mietimme, että olisimme ottaneet jonkin välietapin matkalla etelään, mutta lonely planet osasi kertoa, että kaupungit radan varrella ovat lähinnä kuuluisia alhaisesta alkoholinverotuksesta ja sitä myöten pullollaan ördäyslomalaisintialaisia. Udaipur (ja ilmeisesti kaikki isommat kaupungit ja turistikohteet) ovat täynnä matkatoimistoja ja "matkatoimistoja" joiden kautta voi varata bussi-, juna- ja lentolippuja. Junat ja lennot osaamme hoitaa itsekin netin kautta, mutta bussien varaussysteemi on meille vielä täysin käsittämätön. Toimiston tyyppi joka on aina jollain tapaa epäselkeästi kommunikoiva mies vastaa kaikkiin kysymyksiin juuri sen mitä haluatkin kuulla huolimatta siitä pitääkö se paikkansa vai ei. Sitten miekkonen soittaa jonnekin (joko kaverilleen muuten vaan tai sitten se todella varaa paikat). Valitsimme summan mutikassa lähimmän paikan ja varasimme sleeper-bussin Udaipurista Mumbaihin. Kaksi sleeper-paikkaa ja yhden istumapaikan. Matka maksoi 640 rps per naama. Eli noin 11 euroa. Bussimatkan piti kestää 16 tuntia, se kesti 22 tuntia. Meidän paikkojen piti olla bussin keskiosassa, ne olivat ihan takana, suurimmassa tärinässä.
Ajantaju hämärtyi pomppien pötkötellessä. Kuunneltiin Karoliinan kanssa musiikkia ja nukahdeltiin hetkittäin. Mieleen jäi kun Johanna Iivanainen lauloi: "Olla matkalla niin, että on jokaisella askeleella perillä."
Bussi pysähtyi tienvierushotellin taukopaikalle kuuden tunnin kuluttua lähdöstä. Viimeiset kaksi tuntia olin kärsinyt niin armottomasta pissahädästä, että suunnittelin jo leikkaavani tyhjän vesipullon halki, kusevani siihen ja tyhjentäväni ikkunasta ulos. Puoli tuntia vielä ja olisin todella tehnyt sen. Omassa tupla-sleeperkopissa olisi ollut ihan tarpeeksi katseilta piilossa. Oi miehillä on helpompaa; taukopaikalla näin dumpatun kusipullon jos toisenkin.
Karoliinan takana näkyy hirvittävän kätevä kenkä- ja roskateline.
Paitsi ettei se ollutkaan kenkäteline. Muut säilyttivät omissaan vesipulloja ja eväitä.
Bussi pysähtyi vielä toisen kerran aamuyöstä, juuri ennen auringon nousua. Ajattelimme jo, että kohta varmaan ollaan perillä, mutta sen sijaan köröttelimme Mumbain liikenneruuhkissa vielä tuntikausia. Iltapäivällä bussi jätti kaikki meidät turistit johonkin todella epämääräisen oloiselle kadunpätkälle. Yritimme yhdessä selvittää missä päin Mumbaita olemme. Me Hennan ja Karoliinan kanssa yritimme samalla selvittää minne päin Mumbaita edes haluamme.
Otimme paikallisjunan (4rps) sieltä jostain missä olimme Church Gateen, josta lähdimme taksilla etsimään hostellia. Mumbaissa oli kallista! Säästö- ja yhteishenkimielessä tarkoitus oli jakaa huone samalla bussimatkalla tulleen Etelä-Afrikkalaisen Julesin kanssa. Jules tykkäsi kovasti Intiasta ja sanoi, että täällä on mukavaa, kun on turvallisempaa kuin kotona. Mie ja Henna istuttiin kadulle meidän kaikkien rinkkojen, reppujen ja kassien viereen ja Karoliina ja Jules lähtivät molemmat eri suuntiin kyselemään huoneita. Lopulta löytyi aika hieno neljän hengen huoneen omalla parvekkeella meren vierestä. Yllättäen se oli myös halvin vaihtoehto 1300rps. Hotellin työntekijä-äijis tunsi Helsinkiläisen "Mount Everest" Nepskuravintoloiden perustajan. Julesilla oli kiire mennä tsekkailemaan kaikki mahdolliset Mumbain nähtävyydet ennen seuraavan aamun kotilentoa. Me lähdimme erikoisen bussiyön jäljiltä kuoleman väsyneinä etsimään ruokaa.
Ajauduimme kaupusteluhelvettiin ja korvaani kuiskattiin "Wanna buy a fake rolex?" Mie olin niin väsynyt etten pystynyt enää kommunikoimaan enkä varsinkaan hoitamaan mitään järjesteltävää. Karoliina istutti meidät taas johonkin matkailutoimistoon joka oli pieni nurkka porttikongissa. Vaihtoehdot Mumbaista pois pääsemiseksi ja kohti Goaa olivat seuraavan illan sleeper-bussi jossa oli vain tupla paikkoja, joten joku meistä olisi saanut ventovieraan vieruskaveriksi pikku koppiin ja aikaisin aamulla lähtevä päiväjuna. Mie kannatan yöllä liikkumista, kun silloin säästää yhden yön verran hostellilaskua eikä hukkaa päiviä. Vieraan kainalossa bussihölskyminen tuntui kuitenkin ihan liian radikaalilta. Karoliina päätti meidän puolesta ottaa päiväjunan. Siitä ilosta, että matka ostettiin matkatoimistosta, yksittäisen lipun hinta oli 600 rupiaa, noin kympin. Matkatoimistossa käyttivät vielä ihan samaa varausjärjestelmää, jolla olen itsekin ostanut junalippuja. Clear tripistä suoraan lippu olisi ollut 300. Ei vain ollut hiventäkään voimaa tingata tai mennä säätämään lippuja itse nettikahvilaan. Ensi kerralla revin ne voimat jostain. Siinä vaiheessa molemmat vaihtoehdot ja yleisesti ottaen ihan kaikki tuntui kamalalta, raskaalta ja huonolta.
Väsyneen iltaisen Mumbaipalloilun jälkeen tsekkailtiin vielä Karoliinan kanssa hotellin viereistä rantabulevardia joka oli täynnä Intialaisia ja Nepalilaisia turisteja. Siellä oli aivan huikeita super kitchejä vilkkuvalo-hevosvankkureita ja näimme Mumbai-nähtävyytenä kaukaa Gate of Indian. Se oli semmoinen riumukaari merelle päin. Ihan hyvin sen olemassa olon toteaminen kauempaa, nähtävyyksien pällistely ei ihan ole mun juttu. Haluan osallistua ja tehdä enkä vain katsella ja kierrellä!
Aina kun turisti haluaa ottaa meistä kuvan, otamme takaisin.
Äidin takana siintää "Gate of India".
Siinä se vilkkuu. Sateenkaaren kaikissa neonväreissä!
Aamulla Jules suuntasi kohti lentokenttää ja me tinkaamaan reput selässä taksikuskien kanssa siitä millä hinnalla joku vie meidät juna-asemalle. Kaikilla suuremmilla juna-asemilla on ollut mennen tullen metallinpaljastimet ja vartijat, jotka eivät millään tavalla reagoi siihen, että joka ikinen niiden läpi kävelevä ihminen saa portit vinkumaan.
Kun juna hidasteli, uskalsi kurkkia ovesta ulos.
Junamatka oli raukea ja ihastuttava. En halunnut edes lukea, olla vaan ja tehdä matkaa. Kokea ajan kulumisen omaa tahtiaan. Matkan alussa junan kiersi läpi kaksi transvestiittikerjäläistä. Meillä oli taas kolme sleeper-paikkaa, kaksi alhaalla ja yksi ylempänä. Yläsängyllä kävimme vuoron perään ottamassa päivänokosia, alapaikoilla istuttiin muiden kanssamatkustajien kanssa. Tila oli paljon eikä junassa ollut mitenkään erityisen kuuma, vaikka loppumatkasta juuri meidän vaunusta meni sähköjen mukana valot ja tuuletus. Vierustoveri vihki minut ja Karoliinan salaa junassa tupakoimisen käytäntöön.
On helpompi olla maassa maan tavalla olkapäät peitettynä.
Välillä olen myös naamioitunut musliminaiseksi.
Huivin alta on mukavampi mulkoilla vihaisesti takaisin jos joku tuijottaa.
Huivin alta on myös helpompi kääntää katseensa pois kun lapsi tulee kerjäämään.
Juttelin hieman omituisen Israelilaisen sedän kanssa, joka kertoi olleensa neljä ja puoli vuotta reissun päällä, enimmäkseen Intiassa. Hän oli menossa Arambolaan joogaamaan. Arambola on yksi lukuisista Goan rannoista, jonne on keskittynyt ilmeisesti enemmänkin jooga- ja meditaatiokeskuksia ja sitä myöten siellä vuosittain käyvien ihmisten yhteisö. Meidän matka kulki kohti Anjunaa, josta Hennalla oli parin vuoden takaa hyvät muistot. Israelin setä kertoi aloittavansa aamunsa sitomalla itsensä jaloista kattoparruun ja meditoimalla pää alas päin roikkumaan 20 minuutin ajan.
Kohta ollaan jo perillä.
Kannatti olla tämän miekkosen kaveri, että sai tyynyn.
Junassa oli keittiövaunu, jossa valmistettiin koko ajan ruokaa, jota nuoret miehet kiertelivät jatkuvasti myymässä hillittömän halvalla. Maistelimme kaikkea mahdollista ihanaa. Chaita ja kahvia myytiin 5 rupialla, tyynyn sai vuokrata 10 rupialla. Junan välikössä oli matkaa ohjeistava taulu, jossa oli naisten häirinnän kieltävä osio. Viljailevat huudot, puheet ja laulut, samoin kuin koskettelu ja häiritsevä tuijotus oli ehdottoman kiellettyä.
Junamatka kesti 12 tuntia, joten noin kahden vuorokauden kuluttua Udaipurista lähdettyämme hyppäsimme pienellä juna-asemalla taksiin joka vei meidät Anjunaan. 48 tuntia ja noin 1500 kilometriä.
Ensimmainen puolikas paiva Delhissa on kohta takana, kun ulkona ei enaa kauaa uskalla liikkua. Puolikas siksi, etta nukuttiin niin pitkaan, etta missattiin vaihto parempaan huoneeseen. Se ei ehka ollut maailman paras ratkaisu, mutta on meilla aikaa tata ihmetella.
Lahdimme eilen aamulla matkaan. Sissihenkisina ei otettu taksia vaan hytistiin hetki bussipysakilla. Lentokoneessa Amsterdamiin olin saada paniikkikohtauksen. Varmaan jannitti vaan niin paljon. Damin kentalla helpotti, istuimme auringonpaisteessa Burger Kingissa juomassa tiikeriolutta. Mua havetti niin paljon ostella bissea aamu kahdeksalta, etta teeskentelin brittia. Tiikeriolut helpotti ja lento Delhiin meni ihan leppoisasti. Kauhean pelottelun takia odotin Delhin kentalta jotain infernaalista kaaosta, mutta sehan olikin kuin ihan mika tahansa muukin kentta. Ja yllattaen hostelliin sovittu kyytikin oli siella heti ison lapun kanssa odottelemassa.
Pahar Ganj, iltainen kaaos.
Tanaan ollaan vaan ehditty ihmetella ymparistoa. Tuntuu kummalliselta, kun toisille niin tuttu paikka on itselle viela niin kasittamaton ja ihmeellinen. Pitaa loytaa joku katukahvila huomenna, etta voi rauhassa tutkiskella elaman menoa. Soimme jossain overituristipaikassa, ihan vaan siksi, etta juuri tanaan mika tahansa muu olisi ollut liikaa. Taalla on aika kylma, ostin huovan lentokoneesta varastetun lisaksi.
Kaikki mustalaisittain suoriin housuihin ja kauluspaitoihin pukeutuneet partaniekat haluavat kauheasti jutella ja "harjoitella englantiaan" ja hyvin moni heista neuvoi meita jollekin kasittamattomalle ostarille. Tuntuu tosi tylylta olla vastailematta takaisin, melkein vakisinkin ainakin elehdin jotain ystavallishenkista. Henna ehti jo huutaa mulle paadyttyamme jonkun hermostuttavan ison tien varteen, etta "Nyt et enaa puhu kenellekaan!".
Ollaan melkein jo opittu tinkaamaan.
Lyotiin ihdesta rupiasta vetoa, Henna puolesta, mina overipositiivisena vastaan, etta kaikki meista on sairastunut johonkin kahden viikon sisalla.
Hennakin kirjoittelee, toinen nakokulma menoon taalta: www.hennainwonderworld.blogspot.com
Olen iloinen, koska tanaan olen nahnyt pyhan lehman jos toisenkin. Yksi kuolasi ja toinen soi roskia, mutta ne ovat kuitenkin lehmia!
Vilttien keskella Delhin talvessa.
Miehet ovat ymparoineet postipakettia lahettavan Hennan.
Minut meinattiin heittaa postista ulos koska kuvasin.
Lentokone lähtee noin kahdeksan tunnin päästä.
Ostin viimeiseksi illalliseksi päivämääräalennusperunalaatikkoa. -30%.
Tuntuu siltä, että viime päivät olen vaan hyvästellyt kaikkia. Ensin Rovaniemellä, sitten täällä Helsingissä. Vielä kaksi hyvästelypuhelua jäljellä. Pakkasimme eilen. Tänään pitää enää tsekkailla mielenrauhan vuoksi. Nyt on enää turha miettiä mitä on mukana ja mitä unohtui. Mukana on kuitenkin esimerkiksi alumiinipeite, jotten esimerkiksi palellu eksyneenä viidakkoon. Sen voi myös kääriä päähän, jottei kukaan pääse syöttämään aivoihini vieraita ajatuksia ja jos ei mitään muuta, niin aina voi järjestää viimeisenä päivänä naamiaiset!
Tama kaikki lahtee mukaan!
Saavumme Delhiin huomenna illalla kello 23.30. Karoliina tulee vuorokautta myöhemmin. Olen luvannut itselleni, että jos niikseen tulee, saan vaikka täristä keskenäni hostellihuoneessa pahimmat kulttuurisokkioireet pois. En osaa kuvitella mitä odottaa. Olen saanut paljon hyviä neuvoja. Aika hämmentäviä neuvoja. Ota mukaan pieniä dollareita lahjontaa varten. Varo suomalaisia seksituristeja. Vie tuliaisia. (kenelle?) Opettele pesemään pylly. Älä lähde mustalaisten matkaan. Älä usko hippejä. Pidä hattu päässä.
Tärkein ehkä: Tule ehjänä takaisin.
Kyllä mie tuun. Kunhan nyt ensin menen.
Hui lähdön tuskaa!
