บางกอก คือ สัตว์

kotieläimiä Bangkokin kaduilla.

Koti-ikävä

Näiltä rannoilta ei voi ostaa Thai-liittymää, mutta Zoë hankki mulle toissapäivänä sellaisen Ao Nangista. Ao Nang on isompi turistiranta. Siellä on jopa autoja!

Pre-paid liittymä löytyi seven-elevenistä ja se toimii rannalla, mutta ei täällä viidakossa, missä asustan. Eilen laitoin viestit äidille ja isälle; voin hyvin, olen täällä ja tässä taas uusi numero. Äiti soitti välittömästi. Puhuin viimeksi äidin kanssa pari viikkoa sitten ankeana Phuketissa. Tuntui kauhean hyvältä kuulla äidin ääni ja puhua kodin kanssa. Puhelun jälkeen soitin mummolle, jolla oli juuri ollut syntymäpäivä ja onnistuin puhumaan mummon kanssa ennätykselliset viisi minuuttia, mummon vain kahdesti mainiten, kuinka nyt pitäisi lopettaa, koska soittaminen on minulle varmasti kallista. Mummo oli skarppina ja hyvässä kunnossa, olin kaiken kaikkiaan tosi iloinen.

Yhtäkaikki yhteys kotiin ja monen uuden ystävän lähtö viime päivinä ja viimeiset sadepäivät ja työnteon aloitus ja kissanpennut, jotka muistuttavat mua Nukasta ovat saaneet kaikki tahoillaan minut miettimään paljon kotia. Kouriintuntuvin koti-ikävän laukaisuajatus on mielikuva siitä, miltä tuntuu, kun Nukka kiipeää syliin. Samalla mietin myös vaihtoehtoja jäädä matkalle, elää enemmänkin elämää ilman kotimaan kyynisyyttä. Tiedän, että haluan lopulta palata kotiin, sillä matkustamisen ihanuudesta huolimatta minulla on elämä Suomessa. Jätin sen ajatuksissa olla poissa kolmisen kuukautta ja nyt se aika on mennyt. Paluulippu Suomeen on siirretty tulevaisuuteen. Ei ihan vielä kotiin. Olotila on hassu, koska mikään ei vielä velvoita minua palaamaan, olen niin kovin vapaa, mutta elämää siellä ei voi noin vain hylätä. Kotona ovat perhe ja ystävät. Kotona on tausta ja juuret.

Koirat kotona Rovaniemellä. (tälläiset ovat omiaan aiheuttamaan haikeutta sydämessä.)  kuva: Mervi Autti 

Olen pari kertaa tällä matkalla intoutunut spontaanisti oodeihin Suomen kesästä, Lapista, Metsistä ja kesämökeistä. Maalaisesta kulttuurista, yhteiskuntamme verorahoilla kustannetuista eduista.

Kotona on kuitenkin myös sellaista mitä en ole täällä kaivannut. On kaupallinen yhteiskunta, kaikki markkinahapatus johon tiedän mitä pikimmiten paluun jälkeen taas sortuvani. Luodut tarpeet jotka saavat minut harmitelemaan köyhyyttä ja himoitsemaan kalliita juttuja. On stressi työstä ja paine saada jotain aikaiseksi. On todellisuus siitä, että joitain asioita on järjestettävä. On paineet olla kunnon kansalainen.

No, nyt olen istunut päivän Forest Resortin kuistilla (jonne muutin jakamaan huoneen Zoën kanssa) lukien työjuttuja. Aamusta asti on satanut vettä. Arkirealismia paratiisirannalla. On ihan törkeä nälkä ja aivan kauhea himo jotain, ihan mitä tahansa länsimaista ruokaa kohtaan. En ehkä kestä jyvääkään riisiä tänään. Tiedän, että esimerkiksi pitsaa olisi tarjolla Railayssa, mutta hinta on noin nelinkertainen kookos curryihin verrattuja. Ehkä ehkä ehkä jostain saisi ostettua vaikka leipää.

Ruokahimoista huolimatta mietin jäämismahdollisuuksia. Olisi aivan mahtavaa jäädä tänne tai palata ensi kaudella, opetella kunnolla kiipeämään ja hankkia työ kiipeilynopettajana. Voisin olla helvetisti parempi opettaja aloittelijoille kuin moni tuppisuu ketä olen täällä nähnyt. Yksi suosittu reissaus-ja-tienaus keino on opettaa englantia. Siihen halutaan yleensä natiiveja englannin puhujia, mutta kieliopin kertauksella läpäisisin varmaan tarvittavat proseduurit. Väärennetyt englanninkielentaitopaperit voi myös ostaa Bangkokista. Moni järjestö myös tarjoaa pätevöityskoulutuksen sillä ehdolla, että työskentelee puoli vuotta Thaimaassa. Yksi ystävä pestautui auttelemaan Malesialaisen majatalon keittiöön. Zoëlle on tarjottu pestiä tämän resortin respasta.

No mutta. Nyt matkustan ja palaan kesäksi Suomeen. Syksyllä olisi ihana saada viimeinkin aikaiseksi lähteä lappiin ystävien vaeltamaan. Pitää aktivoitua sen asian kanssa.

Pian siirrymme Zoën kanssa Krabi Towniin ja sitä kautta Bangkokiin ja Bangkokista Chiang Maihin. Pitää tulla ihmisten ilmoille tekemään kirjoitushommia viikoksi.

p.s: Istuin eilen illalla hipi hiljaa ja liikkumatta terassilla ja seurasin metsästävää gekkoa. Gekot ovat ystäviä, mutta ne eivät halua tehdä lähempää tuttavuutta. Gekot pitävät hassua ääntä ja syövät ötököitä pois kiusaamasta. Gekkojen lisäksi Tonsaita kansoittavat tuhannet rupikonnat. Olen opettanut espanjalaisille suomea. Moni osaa nyt sanoa rupikonna ja sammakko. Nämä ovat hyödyllisiä sanoja osata, Suomessa keskustelemme näistä kuitenkin päivittäin, eikö vain. Kukaan ei osaa lausua mun sukunimeä. Ei kukaan.

Tämän Gekko-ystävän kohtasin Intiassa. Lienee kuitenkin samaa sukua täkäläisten kanssa.

Päiväohjelma Tonsaissa sekä vessoja ja sähköntuotantoa

Jeronimo.

Tonsaissa voi kiipeillä. Voi osallistua kiipeilykursseille tai sitten voi lyöttäytyä muiden kiipeilijöiden völjyyn ja vuokrata itselleen valjaat päiväksi. Otin lähtiessä omat kiipeilykengät mukaan ja solidaarisuuden nimissä olen lainannut niitä muillekin ja valjaatkin ja mahdolliset muut puuttuvat kilkkeet vuokrataan itseasiassa yhteisöllisesti.

Kiipeily täällä on upeaa! Moni enteili mulle, että täältä löytyisi vain super-vaikeita reittejä, mutta tosiasiassa täältä löytyy mitä tahansa reittejä. Tämä on ensimmäinen kerta kun kiipeilen ulkona kallioilla ja tämä on ihanaa!

Jose, Luis ja Casper. (tuijottavat jotakuta siistiä kipeilijää)

Kiipeilyporukkaan ja uusiin ystäviin kuuluvat muunmuassa Jeronimo, kuun näköinen espanjalaismiekkonen Granadasta, jonka bungalow on hienon hieno, suorastaan öky, sillä sen sisustus on yhdistelmä kaislamajaa ja venäläistä bordellia. Jeronimon vessanpönttö on jostain kummallisesta syystä sijoitettu täysin keskelle vessaa. Siis joka suunnasta katsottuna keskelle. Jeronimo on myös tulossa Intiasta, niinkuin ovat myös lapsuuden ystävykset Maria, Casper ja Jose, jotka tapasivat aikoinaan partiossa. Maria on ihana, hävyttömän karvainen nainen joka opettaa ala-astelaisille espanjaa. Siis Espanjassa. Casper on Espanjan Tom Cruise/Jeesus. Yhdennäköisyys Jeesuksen kanssa herätti keskustelun siitä, kuinka moni espanjalaismies itseasiassa näyttää Jeesukselta. ”We love Jesus.” ”Most importantly; Jesus loves us.”. Maria ja Casper haaveilevat muuttavansa johonkin pieneen kylään Pohjois-Espanjassa ja pystyttävänsä sinne Marian Intiasta ostaman tiipiin. Maria, Casper ja Jose ovat matkustaneet yhdessä nyt neljä kuukautta, mutta huomenna heidän tiensä eroavat, kun Maria ja Casper lähtevät Filippiineille moikkailemaan Casperin lomailevia vanhempia ja Jose suuntaa myöhemmin Malesian kautta kohti Australiaa tienaamaan lisää matkustusrahaa.

Prinsessaluolan penismeininki.

Kiipeilemme siis ja jos emme kiipeile, retkeilemme Railayn puolelle halvimpaan nettikahvilaan tai uimaan. Railaysta seuraava ranta on ehkä hienoin näistä rannoista ja sieltä löytyy perin juurin outo ”Prinsessaluola”, joka on täynnä puusta veistettyjä peniksiä. Eräänä päivänä kiipesimme matkan varrella olevaan laguuniin. Matkan joutui ihan tosissaan kiipeämään, ensin ylös vuoren sinnettä ja sitten alas laguuniin. Matkan varrelle on viritelty köysiä, joista saattoi ja joutui ottamaan tukea. Polun varrelle oli myös hylätty useampikin pari rantasandaaleja. Ehkä epäonninen sandaaleissa kiipijä jos toinenkin sai tarpeekseen kengistä tai päätti suorittaa avojalkaisia katumusharjoituksia? Laguuni oli sillä kertaa laskuveden takia täynnä mutaa. Ihmiset olivat tehneet mudasta satoja pikku veistoksia ja koska mulla sattui olemaan läppäri repussa koko reissun ajan soitin perille pääsyn kunniaksi mustalaismusiikkia joka kajahteli kallioiden välissä.

Laguunin mutataidetta ja yllä myös poseeraustaidetta.

Joka ikinen kerta myöhästymme Tonsaihin paluun kanssa ja joudumme kiipeämään takaisin kotirannalle kuun valossa.

Olen rakastunut mustikkakekseihin. Ne maistuvat kotoisilta vaikken ole Suomessa varmaan koskaan syönyt mustikkakeksejä. Ne taitavat olla englantilaisia keksejä mitä kaupasta saa. Täällä myydään paljon kaikkea englantilaista ja Thaimaassa on ylipäänsä paljon englantilaisia. Tonsaissa on erityisen paljon espanjalaisia.

Tonsain espanjalaiset hyppivät iltaisin!

Paikat, joissa olen Thaimaassa ollut, ovat kaikki olleet niin turistisia, että vessat ovat enimmäkseen länsimaalaista istumamallia. Tonsaissa missään ei ole peilejä. Omassa vessassani ei ole ovea. Kuumaa vettä ei ole olemassa. Sympaattisin versio vessanpöntöistä on sellainen, joka huuhdellaan käsin kaatamalla sinne huljukiposta vettä. Kun vessan huuhtelee käsin, on veden kulutus paljon konkreettisempaa kuin nappia painamalla tai vipua vetämällä: woosh. Ihan itse saa kokea, kuinka ne vesilitrat menevät nyt siinä. Matkan varrella viidakkobungalowiini on myös kaksi isoa generaattoria tuottamassa sähköä. Tälläiset asiat ovat kouriintuntuvia täällä. Vesi ja sähkö ovat vaivan takana, ne eivät vain maagisesti ole aina saatavilla ja kulutettavissa. Juomavesi ostetaan yhdessä kahdenkymmenen litran tonkassa joka jonkun on kannettava asuinsijoille. Espanjalaiset ovat sen verran machoa porukkaa, etä se en ikinä ole minä, joka kantaa.

Phi-Phi:n snorklausretkellä palanut iho kuoriutuu ja navassa on ihottumaa. Polvet ovat kiipeilystä mustelmilla ja haavoilla. Olen täällä tosi onnellinen. Tämä ei ole ollenkaan ”oikeaa ja aitoa” Thaimaata, mitä ikinä se sitten tuleekaan olemaan, mutta tämä on ihana, maanläheinen temmellyskenttä.

Näkymä Railayhin. Tuolla oikealla kallioiden takana on Tonsai.

Sunnuntai. Tonsai-beach, sadepäivä. Onnellinen sadepäivä.

Tonsaissakin laskee aurinko!

Heräsin myöhään. Eilinen oli lepopäivä, mutta ihan kuollut sellainen. Lepopäivä täällä on tarkoittanut sitä, ettei erikseen mennä kiipeilemään, muuten vaan patikoidaan jonnekkin ja kiipeillään kallioiden yli katsomaan jotain jännää, tai ainakin taistellaan itsemme Railayhin uimaan.

Olen ollut Krabilla nyt viikon. Ensimmäiset kolme päivää tylsemmissä ja enemmän maailman hylkäämissä tunnelmissa Sallyn ja brittibileporukan kanssa Railayssa, joka on Tonsaista viereinen ranta, heti kallioiden takana. Railayssa mietin, miksi kaikki hehkuttavat Krabia. Railay on aika tylsä ja kallis paikka kaiken kaikkiaan. Se on ihmeellinen, aidattujen resorttialueiden rajaama sokkelo. Vietin pari iltaa baarin kovaäänisimmässä bileporukassa, ihan vain koska en tuntenut ketään muutakaan. Mie olin aina menossa seuraavana aamuna kiipeilemään enkä juonut. Yritin hymyillä muiden mukana. Lopputuloksena mut tagattiin kymmeniin bilekuviin facebookissa. Onnistuin teskentelemään biletystä aika uskottavan näköisesti.

Kolmantena Railay-päivänä törmäsin joukkoon espanjalaisia hippejä, jotka kertoivat minulle Tonsaista ja kutsuivat kanssaan kiipeilemään seuraavana päivänä. Siispä pakkasin reppuni ja lähdin seuraavana aamuna vaeltamaan viidakkopolkua pitkin Tonsaihin. Tuntui aika hullulta hyvästellä Sally: Hei vaan, tapasin nämä tuntemattomat ihmiset ja lähden tästä nyt heidän ohjeidensa mukaan suoraan viidakkoon! Sally itse lähti samana päivänä kohti Hong Kongia, reiluksi vuodeksi opettamaan englantia. Löysin siis itseni tänne Tonsaihin, joka on tavallaan Hampin kaltainen reissuhippiyhteisö kiipeilijöillä maustettuja. Olo ja elo täällä on aivan huimaavan leppoisaa ja kalliot ovat upeat!

Josen upea takatukka!

Tänä aamuna matkasimme aamupalalle espanjalaisen nörtti-punkkarin, Josen kanssa. Matkan varrella, seuraavasta seuraavassa resortissa asustaa englantilainen Zoë ja jäimmekin Zoën ja thaipoikien kanssa pitämään sadetta respaan joka on käytännössä pieni katos viidakkopolun varrella.

Tässä olemme vieläkin. Myrskyää ja sataa vettä. Zoë laittoi bailaten kaikkien halukkaiden ja myös vähemmän halukkaiden kynnet. Kultaa ja päällä palasiksi kipristyvää mustaa. Mulla ei ikinä ole ollut tälläisiä kynsiä. Mie ja Zoë juodaan halvinta paikallista kaljaa Changia ja nauretaan vaan. Kello on kolme päivällä. Emme ole poistumassa tästä toviin. Nuori nainen Jo on täällä hengaavista thaimaalaisista ainoa, joka on jokseenkin kiinnostunut meistä farangeista. Jon lisäksi täällä työskentelevä Chai-ang toki ottaa kovastikin kontaktia Zoëen, mutta se on ehkä toinen tarina.

Tänään aamupalaksi kahvia, tupakkaa ja kynsilakkaa.

Olin ihan väsyksissä eilen. Menin viettämään siestaa, ripustin viimeinkin riippumaton kuistille ja samalla muistin, että täällä kannattaa juoda aika paljon. Elektrolyytti on ihmeellinen taika-aine. Sitä myydään täälläkin kiipeilijöille. Ilmasto on niin kuuma ja kostea, että pienestäkin ponnistelusta tulee aivan kauhia hiki, saati sitten kiipeilystä. Kaikki vaatteet haisevat pahalta eivätkä kuivu kunnolla. Voisipa olla alasti vaan, mutta ei voi, kun asuu viidakossa hyttysten keskellä. Hyttysillä on selkeät syömäajat. Aamulla ja illalla kuudesta kahdeksaan ne villiintyvät metsästämään valkolaisen pehmeän lihan peittämiä verisuonia.

Hyttysistä huolimatta sattumalta valitsemani viidakkoresortti on aivan täydellinen. Asun toisiksi kauimmaisessa bungalowissa. Tästä menee ohi vain polku viidakon läpoi Railayhin, sama polku, jonka taistelin tänne ensimmäisenä aamuna rinkan kanssa. Minut ja viidakon erottaa siis vain yksi mökki. Öisin viidakko villiintyy kummalliseen ääntelyyn. Mystinen eläin sotkee kuistiani ja heräilen sihen, että joku tai jokin kopisee katolla.

Väsynyt matkaaja lepäilee oman mökin kuistilla. Sataa vettä eikä pyykki kuivu. Olen onnellinen.

Oma maja ja hyttysverkon kukkakuosi.

Täältä kävelee vajaan kymmenen minuuttia rantaan, jossa syömme aamupalamme, lounaamme ja päivällisemme yleensä samassa katuravintolassa. Ravintola on joko yksi tai kolme ravintolaa, se ei ole oikeastaan koskaan selvinnyt. Niillä on ehkä yksi ja puoli keittiötä yhteensä. Näiden takana on vielä yksi paikallisten ravintola, mutta sinne ei farang uskalla ilman saattajaa mennä. Zoë on käynyt siellä Chai-angin kanssa. Ruoka on aina aika samaa. Aamulla paistettua kananmunaa ja pahtoleipää joka on käristetty pannulla. Mysliä, hedelmiä ja jugurttia. Jääkahvia tai kahvishake tai jopa ihan vaan maitokahvia. Lounas, päivällispuolella yleensä pad-thaita, joka on paistettua nuudelia, tofua ja vihanneksia pähkinärouheen ja limen kanssa, tai sitten tofu-Masman, joka on curry-kookos-keittoa. Saa täältä kaikkea muutakin, mutta kasvissyöjät olemme päätyneet näihin suosikkeihin. Aamupalavariaatio, joka toimii myös jälkiruokana on ”Sticky rice with mango”, kirjaimellisesti niljakasta riisiä makeassa kookosmaidossa ja mangon paloilla. Ah, matkablogin ruokahehkutusta!

Lopetan kirjoittajan antisosiaalisuuden, pistän läppärin kassiin ja menen touhuamaan jotain ihan muuta kuin bloggausta. Chang-kippis kaikille!

Taikalaatikko.

Tietoisku

Tupakointi Thaimaassa voi aiheuttaa surrealistisia sivuoireita. Tästä kertoi matkakumppanini, meikkitaiteilija Zoë Della Rocca Tonsai-beachin kallioiden suojassa.

veneilyä katraassa

Joka ikinen kerta kun olen tällä matkalla päätynyt ottaa osaa jollekin järjestetylle ajelulle taikka retkelle olen päätynyt tylsistyksissäni jättämään ne kesken. Tähän mennessä. Luvattiin koko päivä snorklausta ja paljon saaria ja rantoja; saatiin tosi paljon veneessä istumista, monta ihanaa rantaa joilla ei ollut mitään tekemistä ja vähän snorklaustakin. Oli ihan kivaa. Snorklaaminen oli tosi kivaa, kalat söivät pullaa. Oli mukava nukahtaa rannalle veneeseen pakkautumista odotellessa. Oli mukavaa syödä keksejä kun oli ihan kauhea nälkä. Tämä retki kattoi ihan kaiken mahdollisen Koh Phi Phi-saaren lähettyvillä. Siltä se ainakin tuntui :)

Harhaanjohtavasti longtail-veneessä on myös pitkänomainen keula. Nokka kohti ensimmäistä jotain saarta ja rantaa. Meitä oli vähän yli kymmenen; kolme ruskettunutta ihmistä istuivat auringossa ja me kaikki muuta katoksen alla varjossa.

Koska kamera ei ole vedenpitävä enkä myöskään omista minkäänlaista lentokentän turvatarkastuksesta pihistettyä minigrip-pussia kummempaa suojusta, on kuva snorklausretkeltä kuva snorkkelista. Muiden blogeista voi käydä katsomassa kuvia värikkäistä kaloista. Minun blogissa on lehmiä ja apinoita vain. (ja koiria ja vuohia)

Kauniilta näyttää, mutta hitto että oli tylsää. 45 minuuttia täällä. Olen huono matkalainen, koska en yhtään millään muista mikä ihme tämän paikan nimi on. Täällä oli vessa ja kioski kuitenkin.

Tämä kuva on spesiaali koska kastan varpaani Maya-beachin ranta-aaltoihin. Maya-beach on The Beach-leffan THE BEACH! Siis samoihin hiekkoihin pääsin pyöriskelemään, kuin Leonardo DiCaprio ja ne muut näyttelijät <3

Tältä se sitten tätä nykyä näyttää The Beach eli Maya-Beach. Täällä olemme kaikki me, jotka tahoillamme olimme ilmoittautuneet jollekkin kymmenistä veneretkistä. Taustalla näkyy pilkahdus pirteämmästä porukasta, joka otti osaa booze cruise-ekskursioon. Minä, Sally ja Amerikkalainen poika nukahdimme tähän tunniksi.

Monkey-beachilla oli yksi kyrpiintynyt apina. (Mutta ei se mitään, sillä yksi apina vastaa seitsemää-yhdeksää turistia.)

Minäkin otin siitä kuvan.

Paloin kuin Fenix-lintu päivän aikana. Onneksi rannalle päästyämme pieni tyttö pussasi reiden kipeää ihoa ja parantuminen alkoi.

Joskus matkustaminen on tylsää.

Väsyneenä laivassa, joka vie Koh Phi Phi-saarelle. Pakkauduimme tänne puoli yhdeltätoista, rapiasti yhdentoista jälkeen lähdettiin. Matkan piti kestää vajaa puolitoista tuntia, nyt, parin tunnin puksuttelun jälkeen ympärillä alkaa näkyä lupaavia kielekkeitä. Ehkä se on tämä. Olispa se tämä! Hieman pelottava laiva, istumme alakannella, ihan keulassa matkalaukkukasan vieressä ja toivon, että mahdollisessa uppoamistilanteessa kannelle vievä luukku aukeaa ja täältä todella pääsee pois. Ulkona on käsittämättömän koskeaa, pian sataa varmaan taas.

Ja mitä sitten kun pääsemme perille? Hostellinetsintäsavotta ja mahdollisia keskinäisiä konflikteja siitä mikä on tarpeeksi halpa/hyvä, jopa ok. Pitää ottaa selvää, miten ja mllä ja milloin huomenna poistumme ja sitten pitää varmaan syödä.

Synkkyyttä paratiisissa ja matkalaista väsyttää.

Vaikka joskus hekumoin mietiskellen miltä mikäkin ihana kotoinen ruoka maistuu ja miltä tuntuu olla kylpyammeessa ja pestä vaatteita pyykkikoneessa, siitä huolimatta kaikista mieluiten herään seuraavana aamuna juuri täältä, missä sitten ikinä olenkin.

Patonki yök

Seuraavana päivänä lähdin Kata-beachilta. Päätin ottaa Phuketin isosti ja muutin Patonki-rantsulle. Löysin Hostel worldista majapaikan, jolla oli maailman epäoriginaalein nimi: Sea Blue, mutta se oli aivan mainio paikka. Yksin matkustaessa Lonely Planet ja Hostel World luovat kummasti lohtua epävarmuuden tunteiden keskellä. Kauhean mukava, että ne ovat olemassa, vaikka ajavatkin reissaajia laumailemaan samoista paikoista toisiin samoihin paikkoihin. 

Siirtyminen paikallisbusseilla kesti jotain kaksi ja puoli tuntia, mutta mulla oli aikaa. Perille tullessa satoi ensin kaatamalla ja sateen loputtua kadut tulvivat. Ystävällinen setämies tarjosi minulle kyydin tulvan yli skootterillaan ja kärräsi hotellille saakka.

Intian ihana juttu aluksi oli mangojuoma Maaza, täällä olen ihastunut jääkahviin, jota voi ostaa seven elevenistä ja muista kaupoista parilla kympillä. Se on ihan överimakeaa tavaraa ja ihanaa. Ihanan ihanaa ja kuten Maazaankin, siihen kyllästyy ihan varmasti viikossa. Hämmentävää täällä verrattuna Intiaan on kontrasti pukeutumisessa. Olen juuri tulossa maasta jossa kaikki piti peittää ja nyt kaikki pitääkin paljastaa. Tunnen oloni likaiseksi hipiksi. Siveäksi, likaiseksi hipiksi. Hassua kyllä peitettynä Intiassa sain perääni jatkuvia huuteluita, mutta nyt täällä huorien keskellä kaikki turistinaiset jätetään aika lailla rauhaan, oli sitten mihishortsit tai ei.

Hostellissa tutustuin huonetovereihin englantilaiseen Sallyyn, Irlantilaiseen Ediin, Serbialaiseen, kitaraa soittelevaan Stefaniin ja Australialaiseen hiljaiseen jääsilmäiseen poikaan jonka nimen juuri unohdin. Ei vaan, nimi on Keith. Nämä kaikki olivat törkeässä krapulassa eilisestä. Illalla lähdimme ulos, olin jo nukahdellut alkuillasta, mutta halusin nähdä miltä tämä turistihelvetti sitten näyttää. Ja näyttihän se. Uskomaton paikka. Patong beachilta lähtee synnin keidas, lyhyehkö baarikatu Bangla Road, jonka varrella on varmaan satoja pieniä ja isoja baareja ja yökerhoja. Ja satoja tyttöjä vikittelemässä miehiä sisään joka ikiseen baariin. Kadun varrella oli kymmeniä sisäänheittäjiä, joista suurin osa mainosti Roxy-baarin ping-pong showta. Tarjolla oli myös ”kananmunashow” ja ”banaanishow” ja kymmeniä variaatioita. Välillä nenän alle työnnettiin kuvia showsta, mikä tuntui todella inhalta ja tungettelevalta. Visuaalista kajoamista, en halua väkisin katsoa moista paskaa.

Ping-pong-shown mainosmiehet myös kuiskuttivat korvaan ja huutelivat perään:

plop plop plop

plop

!!!!

Olin lukenut Thaimaan seksiturismista ja tyttöbisneksestä, mutta meininki oli jotain käsittämättömän irvokasta. Prostituutio liehitteli ympärillä. Miehet näyttivät hämmentävän tyytyväisiltä. Vanhat ukot istuivat onnellisina ja humalaisina baarijakkaroilla nuorten tyttöjen hinkatessa ympärillä. Stefan yritti ilta toisensa jälkeen pokata itselleen seuraa ilmaiseksi, Keithin kaula oli jo eilisen jäljiltä kirjava. Sallyn vanha ystävä Ed suoritti täyskäännöksen Phuketia vihaavasta ja seksistä maksavia miehiä dissaavasta kahtena peräkkäisenä iltana seuraa ostavaksi nilkiksi. Öiset touhut kuitattiin olan kohautukselta ”Oh, we were just fooling around.” Sinä aikana jonka Keithin tunsin, hän vietti maksullista laatuaikaa love-hotellin vällyissä kolmena peräkkäisenä iltana. Tietysti kolmen eri naisen kanssa. Tosi nuori, ihan söpö poika. Mitä helvettiä? Sally ilmaisi halveksuntansa erittäin kovaäänisesti ja selkeästi ja miehet kiemurtelivat aamulla vaikeina. Paitsi Stefan, joka tokaisi ”Maassa maan tavalla.” Niin, täällä tosiaan tapana on myydä ja ostaa seksiä. Onhan se nyt hieno tapa ja kannattamisen arvoinen. 1000 bahtia kuulemma. 25 euroa laaki.

Mielikuva miehistä kärsii tätä touhua seuratessa todellisen inflaation. Kuvittelen ystäviäni tänne ja mietin kuka ostaisi naisen ja kuka ei. Ajatusleikistä huolimatta tuntuu siltä, kuin sitä ei voi koskaan tietää. Äijät kuvittelevat olevansa ainutlaatuisia ja imevät sisäänsä tyttöjen ihailun ja flirttailun. Ihan varmasti tuntuu hyvältä kuvitella olevansa haluttu. Ihmeellinen kupla, jossa paksu lompakko korreloi suoraan flaksin kanssa ja itseasiassa pillu on niin halpaa, ettei lompakon tarvitse olla samalla lailla mehevä kuin kotimaassa.

Rima varmaan alenee, kun näkee mitä ympärillä tapahtuu. Kun ei ikäänkuin tarvitse itse tehdä mitään, huora hakeutuu viereen ja saattaa raahata puoliväkisin jatkamaan iltaa.  Erikoista kyllä, erityisen rumilla miehillä on aika vaatimattoman näköisiä tyttöjä käsipuolessaan. Edes rahan kanssa ei ajatella, että oltaisiin upeimpien donnien arvoisia? Ilmeisesti moni  mies (tai ainakin joku aina joskus) viettää enemmänkin aikaa saman tytön kanssa. Saattaa asua ja matkustella loma ajan kuin eläisi parisuhteessa.

Mikä helvetti on tämän paikan opetus? Onko maailma tälläinen?

Miksi ihmeessä? Tekeekö toisen ruumiista ja kiintymyksestä maksaminen olon miehekkääksi? Onko pano sen arvoinen, että ei ole niin justiinsa nauttiiko toinen siitä vai ei? Tai että toisen motiivi on ammatinharjoittaminen? Miten seksin ostajat tämän asian oikein järkeilevät? Vai eivätkö he vain välitä?

Maailma on tälläinenkin.

Pakko se vaan on kestää.

Patong tuntui todella paikalta, jolla ei ole mitään tarjottavaa muille kuin seksituristeille. Seuraavana päivänä koin kuitenkin mukaviakin juttuja: ostoskeskuksessa oli pikkukaloja täynnä olevia altaita. Sadalla viidellä kympillä sai laittaa jalat vartiksi altaaseen ja kalat söivät kuollutta ihoa varpaista ja kantapäistä. Kalat olivat nimeltään Siamin tohtori kaloja. Niillä ei ole hampaita, mutta ne imeskelevät pienillä imukuppisuillaan varpaita. Kalojen imeskely stimuloi akupunktiopisteitä ja kulemma parantaa tai ainakin helpottaa monia ihosairauksia. Hyvin villi kokemus. Kutitti aivan kauheasti ja oli inhaa ja jännää ja hassua ja omituista. Kala-ystävien jälkeen jalat tosiaan olivat hieman pehmeämmät. Flyer mainosti kaloja näin: ”Natural Relax by fish. Would you pay to have your limb eaten alive by an army of little hungry fish? With us you can.”

Menimme Sallyn kanssa Thai-hierontaan ja hieronnan jälkeen joimme kaljaa, Phuketin olennaisinta tekemistä naisen oston jälkeen. Ostin uudet sandaalit. Mielestäni vaaleansiniset feikki Luis Vuitton flip-flopit kuvastivat mitä parhaiten Phuketin henkeä. Harmillista kyllä en koskaan ehtinyt ottaa niistä valokuva, ennen kuin jo hukkasin ne, mutta perkele, että ne olivat ihan törkeät!

Sally on nitä ihmisiä jotka ovat jääneet reissuun. Hän on 34-vuotias ja ollut matkalla nyt kaksi ja puoli vuotta. Joskus vuosia sitten Sally oli naimisissa. Seuraavaksi hän on menossa Hong Kongiin työskentelemään neljäksitoista kuukaudeksi englannin opettajana. Hän sanoi, että ehkä sitten voisi mennä kotiin. Sally ei ole edes ennätyspitkällä matkalla. Olen tavannut myös viisi vuotta ympäri Aasiaa asustelleen Portugalilaisen Brunon ja niin ikään viisi vuotta sitten kotoaan lähteneen espanjalaisen Luisin, joka kertoi alunperin lähteneensä kuukaudeksi Chileen, mutta jättäneensä palaamatta. Näissä ihmisissä on kaikissa jotain leppoisaa ja hedoinistista, mutta myös koditonta ja jotenkin raastavaa. Itse haluaisin kovasti vielä jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta samaan aikaan tiedän, että minulla on myös Suomessa elämä. Eikä kaikkea sitä voi heittää noin vain sivuun. Ehkä myohemmin lähden, mutta sitä odotellessa palaan välillä kotiin.

Illalla menin Sallyn mukaan räätäliin, jossa hän oli teetättänyt itselleen vaatteita tulevaa työrupeamaa varten. Uskomaton kokemus. Tilaus taisi olla kolme hametta, kolme kauluspaitaa ja mekko. Ainoastaan paidat olivat valmiina, mutta ne eivät istuneet lainkaan ja niissä oli lyhyiden hihojen sijasta ptkät hihat. Sally raivosi ja huusi, oli hienoa seurata äkäisen brittinaisen toimintaa. Sallylla oli hyvä syy huutaa, häntä oli juoksutettu paikkaan monta kertaa aina luvaten, että kohta on valmista tai kohta sovitetaan, eikä näin toistaiseksi ollut tapahtunut. Hänelle luvatin, että kaikki on valmista puolen toista tunnin kuluttua ja menimme syömään. Kun palasimme jouduimme ensin odottamaan puolisen tuntia. Samaan aikaan turhautuneet Itävaltalaiset kertoivat, että heidän tilauksensa oli ollut työn alla kolme viikkoa. Sally sai vaatteensa ja oli purskahtaa itkuun. Mekko oli valehtelematta aivan kamala. Se ei istunut lainkaan eikä vastannut leikkaukseltaan ollenkaan katalogissa ollutta mallikuvaa. Pääsin seuraamaan vielä aggressiivisempaa, räjähtävämpää ja pidempää raivokohtausta ja räätälimiehen nöyrää sopotusta jonka asiasisältö oli kautta linjan ollut se, että kaikki on hyvin ja asia hoituu. No ei hoitunut. Kauluspaidoissa oli edelleen pitkät hihat eikä kaksi niistä istunut vieläkään. Vaatteisiin luvattiin pitkän vatvomisen jälkeen tehdä korjaukset ja ne toimitettiin hostellille aamuksi. Lopputulos oli, että paidoissa jopa oli lyhyet hihat, mutta mekolle ei oltu tehty mitään. Hieno paikka.

Menimme katsomaan Ladyboy kabareeta. Yllättäen mieskolmikko ei halunnut mukaan. Kabaree oli ehkä Phuketin hauskin kokemus. Se oli ihanalla tavalla vähän räkäinen ja kotikutoinen. Esiintymisasut olivat rispaantuneita ja välillä huonosti istuvia. Esiintyjistä osalla oli mahtava lavakarisma, osa sekoili tanssiaskeleissa. Kabareessa kiteytyi kuitenkin paljon hyvää viihdettä. Ensinnäkin Ladyboyt ovat ilmiönä mielenkiintoisia. Se, kuinka mutkattoman oloisesti he tuntuvat istuvan tähän yhteiskuntaan on mielenkiintoista. En tiedä mikä on ladyboyn todellinen asema, mutta verrattuna vaikkapa suomalaisten transvestiittien herättämään kummastukseen, meininki täällä on toinen. Luulen, että kaikkia kiinnostaa, ainakin minua kiinnostaa, millaisia he ovat. Noin niinkuin tyyppeinä, mutta myös ihan fyysisesti. Kyse on kuitenkin jostain muusta kuin tutusta mies ja nainen asetelmasta. Kabaree esitteli kavalkaadin alushousuista pullottavia, pararoiden väliin survottuja peniksiä ja tutkielman silikoni-rinnoista. Osa tytöistä oli uskomattoman naisellisia ja kauniita naisia. Varsinkin silloin katse hakeutui haaroväliin ja etsimään muita fyysisiä vihjeitä: Hieman leveät olkapäät, lihaksikas maha, miehekkäät reidet, isot jalat. Erottaminen voi kuitenkin olla hyvin vaikeaa ja luulen, että moni seksituristi kokee aika ajoin hurjan yllätyksen lovehotellin hämärässä. Ladyboy Kabareen naisenergia oli huikea ja tunnin pläjäys ihan spektaakkeli. Ja nimenomaan rikkinäiset sukkahousut ja hurmaava hymy tytön törmättyä toiseen tekivät siitä täydellisen.

Ladypoikien lisäksi Patongilla on tarjota nuorelle naiselle paljon ilmaista juotavaa. Moneen yökerhoon pääsee naisena ilmaiseksi sisälle ja saa kaupan päälle vielä laimean drinksun. Yksi limaisimmista kadun baareista tarjosi koko illan naisille juotavat kymmenesosalla siitä hinnasta, mitä miehet maksavat. Limaisuusaste vaan oli niin kova, että tästäkään huolimatta baarissa ei ollut kuin pöydällä tanssivia huoria, miesten ympärillä pyöriviä huoria ja miehiä tietysti housut pullottaen.

Patong-Beachilta löytyy myös yökerhokeisari Sedu Koskisen Klubi nimeltä Seduction. Myös sinne pääsi naisena sisään maksamatta ja ilmaisen drinkin kanssa saattoi vaeltaa myös VIP-puolelle, jonne mieheille oli määritelty tarkka pukukoodi ja pääsymaksu. Odotin Seductionin olevat lisäys Patongin limatarjontaan, mutta positiiviseksi yllätykseksi se olikin tavallinen yökerho ilman huoria. Tavallinen yökerho ja vielä Sedula kuulostaa tietysti ihan helvetin tylsältä, mutta tuossa kontekstissa se oli raikas tuulahdus. En siis enää ihmettele, että Seduction on ilmeisesti Patongin suurin ja suosituin klubi. Se mainitaan jopa Lonely Planetissa suhteellisen pitkän esittelyn kanssa. Hitto vie, sehän oli melkein kotoisa, hyvin pitkälle saman näköinen, kuin Suomenkin Sedulat. Kietaisimme ilmaiset drinkit ja poistuimme vielä toisen klubin ilmaisen juomingin kautta nukkumaan. Se siitä sitten, So long Phuket.

Phuket ja ihmisen universaali orpous

Paljon on jäänyt kirjoittamatta, mutta harppaan nyt suoraan seuraavaan maahan. Lisäilen vanhatkin jutut kunhan wi-fi toimii ja on saatavilla. Kuviakin sitten jotain kaikkea!!

Tämmöinen meininki.

Aamulla yhtäkkiä Phuket. Luin juuri koneen laskeutuessa Hennan snobi-Lonely Planetista Thaimaan riskeistä ja vaaroista. Pääsin ulos lentokoneesta kuitenkin ihan turvallisesti. 

Olin päättänyt tulla Kata-beachille. Siitä luki lonarissa ehkä lause, mutta se oli sitten kai edes jotenkin positiivissävytteinen lause. Ihan arpapeliä on eteneminen tällä haavaa. Suunnitelmana on ainoastaan hankkiutua Krabille kiipeilemään. 

Heti kentän ulkopuolella taksimies iski kiinni. Taksi olisi maksanut 1300. Mutta huomio: Taksi on parempi, sanoi mies. Mie menin katsomaan meneekö joku bussi jostain ja sellainen meni 85 bahtilla Phuket Towniin. Se oli sinne päin, joten sinne menin. Matka kesti kauan. Pilkin loppumatkasta ja jäin ihan arpomalla bussiasemalla pois. En muka jaksanut kysellä minne olisi pitänyt mennä. Kauhean tyhmää olla kysymättä kun totaalisen hukassa. Bussiasemalta ei suinkaan lähtenyt oikeaa bussia, vaan otin skootterimieheltä viidellä kympillä kyydin ja pääsin Katan bussin luo. Se oli aika hilpeä puinen avobussi. Mun vieressä istui vanha suomalainen pariskunta, mutta he vaikuttivat jotenkin niin elämään kyllästyneiltä, että pysyin hiljaa ja piilotin kansallisuuteni. Bussi tuli tupaten täyteen ja ajeli hidasta vauhtia monen mutkan kautta. Jäin taas arpomalla jossain pois ja kuulin, että Lucky's Guest House, jota etsiskelin olisi ollut matkan varrella kilometrin päässä. Taksi olisi maksanut kaksi sataa, pätin kävellä eikä se ollut paha matka. Jouduin kyllä kysymään ainakin viisi kertaa ja pari kertaa olin vain niin eksyneen näköinen, että multa tultiin kysymään mitä etsin. Täällä oli tilaa ja 450 bahtia köyhempänä mulla on hyvinkin ok huone. Hinnat tuntuvat Intian jälkeen ihan hurjan kovilta ja ravintolat ja majatalot vaiukuttavat ihan liian hienoilta. Missä on kaikki pimeät loukot?

Mutta Phuket, herran jumala tämä on kamala paikka. Tämä on kuin jättiläismäinen Teneriffa. Suomea kuulee vähän väliä kadulla. Vastaan tulee Aftonbladetin lööppejä ja suomalaisten iltapäivälehtien printatut näköispainokset voi ostaa noin neljällä eurolla. Joku tunnettu ruotsalainen on vissiin kuollut, opin sen tänään ohimennen lukiessa. Satoi vettä, mutta kävin silti katsomassa rantaa. Sekään ei ollut mitenkään mieltä ylentävä. Sympaattista siellä oli kaksi leikkivää pörreää pystykorvaista paimenkoiraa ja ihmeellistä oli, kun näin vähän matkan päässä hyppäävän kalaparven. Jäin tuijottamaan, mutta toistaiseksi se on ollut elämäni ensimmäinen ja viimeinen kalaparven hyppy. Olikohan ne barracudia? 

Menin kunhan vaan jonnekin syömään (vastapäätä ravintolaa, joka mainosti lankkupihviä sekä suomeksi, että ruotsiksi). Olin sattumalta valinnut intialaisen ravintolan, jonka omistaja osasi tietysti heittää perus läpät suomeksi ja joka ovelasti yritti saada tilaamaan kalliita juttuja. ”Otatko naania? ”Voisin ottaa.” (40 bahtia) ”Valkosipulinaania?” (130 bahtia) ”Ei vaan tavallista. Ja pieni olut, ei isoa. Ja juuri se ruoka minkä halusin tilata, ei sitä toista kalliimpaa ja sinun mielestäsi parempaa.” Ruoka oli hyvää ja intialaista. Vähän kyllä harmitti, kun menu oli kuitenkin vain englanniksi eikä ollenkaan suomeksi eikä edes ruotsiksi.

Joululetkuvalot välkkyvät. Täällä on myös suomalainen koti kirkko, joka kokoontuu Hilton-hotellissa. Apteekista ei voi ostaa kodeiinia, mutta tramaliinia kyllä saa. Vastaan tulee vanhoja valkoisia äijiä simpsakoiden thai-tyttöjen käsipuolessa tai hanurissa kiinni. Olen tietysti ollut väsymysangstissa ja vielä toista päivää jatkuvassa krapulassa, mutta ainakaan tässä mielentilassa en ole nähnyt ketään keneen haluaisin tutustua. En ketään, kenen kanssa haluaisin edes puhua muuta kuin suuntaa kysyäkseni. Tämä on myös niin iso paikka, että ihmisiin tutustuminen tuntuu heti vaikeammalta muutenkin. Ei Hampin ihania katuravintoloita. Minne Thaimaaseen tulevat hipit menevät? Siitä täytyy ottaa huomenna selvää. Sinne menen minäkin, tänne en jää. 

Tunnelma Thaimassa nyt syvällä reilun puolen vuorokauden kokemuksella vaikuttaa kuitenkin kaiken kaikkiaan rennommalta kuin Intiassa. Thaimaalaisten kansallinen meno ja värähtely on ihan toista. Ei tunnu samanlaiselta jatkuvalta kilpakusetukselta kuin Intiassa. Tuntuu, ettei tarvitse olla ihan niin varuillaan. Rakastin Intiaa ja menen sinne vielä uudestaan. En kuitenkaan ihan heti. On pakko vähän levätä ensin.

Sängyssäni on pari pikkumuurahaista. Täällä on paljon kosteampaa kuin Intiassa. Tuntuu ihan käsittämättömältä olla taas yhtäkkiä uudessa paikassa, uudessa maassa ja kulttuurissa. Uudet tuulet ja uusi ympäristö. Uusi paikka jossa olla hukassa. Uuden uusi ja vieras ja minä pieni yksin vain niin kaukana kotoa.