Pai ja suuri vesisota

Tämä on Pain kuvatuin liikennemerkki.

Pai on kuulemma pohjoisen Khao San Road, eli kaupallisuuden ja dokauksen mekka ja kuulemma hippiparatiisi ja kuulemma sinne on kauhean vaikea päästä ja kuulemma helppoa. Sinne menimme kaikista kuulemisista huolimatta ja niiden takia. Olimme Zoën kanssa yhtäkkiä jotenkin aivan kauhean tylsistyneitä Chiang Maihin ja niin me päätettiin vaihtaa maisemaa, oikeastaan ihan välittömästi kun olin palannut viisuminhakumatkalta.

Aina kun buukkaa matkan matkatoimistosta tai hotellista, siihen sisältyy haku koto-ovelta sinne mistä ikinä varsinainen matkustusväline lähteekään. Meidän kyyditsijä joutui odottelemaan hotellin aulassa kymmenisen minuuttia, kun Zoë lakkasi yhden respatytön kynnet. Pakkauduimme minibussiin ja matkasimme varmaan viitisen tuntia. Moni kuulemma oksentelee tällä matkalla. Ylös ja alas vuoren rinteitä, tiukkoja kurveja ja tärinää. Hienoja maisemia ja pari tupakkataukoa. Mie nukahdin rinkkakasan päälle.

Paissa vietin enimmäkseen aikaa torkkumalla Croisant-nimisen koiran kanssa.

Pai on mukava paikka. Autenttista Thaimaata täältä on turha hakea, mutta orgaanisen ruoan ravintoloita ja hassuja käsitöitä löytyy. Lähistöllä on vaikka kuinka monta vesiputousta ja elefanttifarmia ja kanjoni. Näistä kaikista ihanuuksista ehdin kokea ensimmäisenä päivänä hassun elefanttiratsastusretken, jossa mentiin uiskentelemaan norsun kanssa. Norsun paskaa kutsutaan diplomaattisesti elefanttisuklaaksi. Matkalla elefanttiopas, joka oli huomattavan söpö nuori poika kertoi olevansa thai boxing-mestari ja näytti aika kaamean haavan, jonka hän oli saanut armeija-aikana Myanmarissa tapahtuneessa autopommi-iskussa. Myöhemmin kyseisen pojan isä yritti naittaa Zoëta samaan perheeseen. Ymmärrämme hyvin, miksi isän täytyy toimia naittajana, sillä oppaamme aloitti keskustelun kanssamme kysymältä onko Zoë minun äiti ja kohta perään minulta, että olenko raskaana koska mahani pullottaa. Ehkäpä juuri tästä johtuen kumpikaan meistä ei jäänyt morsiammeksi siihen perheeseen, vaikka oli norsut ja kaikki!

Ratsastelimme jokeen, jossa opas huuteli norsulle ”monsuun!!!” ja norsu pärskytteli kärsällään vettä meidän päälle. Sitten huudeltiin jotain toista käskyä ja norsu ravisteli meidät kaikki selästään veteen. Tätä toistimme varmaan tunnin. Olihan se nyt kivaa.

Yritin kysyä, mitä tämä 30-vuotias norsu teki ennen turistien invaasiota. Vastaus oli "Yes. Man and a woman."

Ajattelimme, että nyt kyllä opettelemme ajamaan skotteria, kun joka paikkaan oli aika pitkä matka ja ihan kaikki muutkin vuokrasivat menopelin. Mua mopoilla ajaminen vähän pelottaa, mutta psyykkasin itseni: nyt uskallan! Matkalla vuokraamoon joku poika ajoi miltei meidän yli mutkassa, ajoi sitten onneksi vain liikennemerkin paskaksi. Seuraavan kymmenen minuutin aikana vastaan tuli valehtelematta ainakin kymmenen turistia kellä mikäkin paikka kääreissä. Polvet, sääret, käsivarret, kämmenet, nenä, otsa, leuka....... Mielestäni se oli erittäin selkeä enne. Universumi halusi kertoa minulle jotain. En opetellut ajamaan Paissa. Kuulemma joka päivä tapahtuu noin kymmenen onnettomuutta. Pain sairaalassa ja apteekeissa ollaan hyvin rutinoituja hurjastelijanpaikkaajia.

Tämä hullu skootteriajelija Ameriikasta selvisi ajomatkasta kastumalla.

Sitten tulinkin taas jälleen kerran kipeäksi. Välillä tuntuu, että olen ihmiskunnan heikoin lenkki, olen sairastellut niin kauhean paljon. Tällä kertaa oli jonkinlainen paha flunssa. Flunssa perkele! Ymmärrän flunssan kotona talvella ja syksyllä mutta ei semmoinen kuulu Thaimaan lomailuun. Kurkkuun sattui ja oli kuumetta eikä voimaa ollenkaan. Vietin muutaman päivän lueskellen majapaikkamme ravintolassa. En jaksanut tutustua kehenkään ja aika moni ihminen, jonka olen tavannut myöhemmin muualla on ollut kovin yllättynyt siitä, etten olekaan sellainen hissukka kuin ensivaikutelma antoi ymmärtää.

Jännittävää kyllä, minun ei tarvinut liikahtaakaan paikoiltani, seikkailu löysi kotiovelle. Tai katolle. Yleensä iltaisin ukkosti ja tuiversi. Salama iski bungalowin viereiseen puuhun ja puu kaatui majan päälle. Mie olin tietysti sisällä siellä. Olin juuri herännyt siihen, että satoi rakeita ja seuraavaksi osa kattoa ja kuisti katosi. Kiipesin ulos uuden kattoikkunan kautta. Puu lepäili viereisten sähkölinjojen päällä ja ulottui seuraavaan resorttiin saakka. Kiipesin kivimuuria pitkin suojaan. Vain puolet tavaroista ehtivät kastua ja suurin osa ilmaan lennelleistä pressuista ja teltoista saatiin kinni ja pultattua takaisin maahan. Kesti kolmisen päivää, kunnes jonkun sortin sähkötyömies tuli katkaisemaan virran sähkölinjoista ja puu voitiin pilkkoa pois siitä ihmisiä kiusaamasta. Katto paikattiin väliaikaisesti pressulla.

Katto ennen ja jälkeen paikkauksen. Kyllä se sitten seuraavana päivänä korjattiin ihan oikeastikin ja kuisti myös, niin ei tarvinnut enää kiivetä sisään omaan majaan.

Puun poisto-operaatio.

Olisin halunnut lähteä vaeltamaan ja vesiputousretkeilemään, syöttää jalkani taas pikkukaloille ja vuokrata autonrenkaan ja lillua sen kanssa jokea alas (Tämän eräs tyttö oli tehnyt ystäviensä kanssa ja ihana leppoisa hetki muuttui brutaaliksi siinä vaiheessa, kun tytön ystävä törmäsi renkaineen kuolleeseen koiraan). Sen sijaan istuin puoli viikkoa perseelläni, toki tyynyjen päällä ja seurailin muiden hilluntaa. Joka ilta kolme eri ranskalaista muusikonretaletta soitteli samoja biisejä, koska tämä majatalo/ravintola/baari, jossa asuttiin oli kuuluisa jokailtaisesta livemusiikista. Toisen yhtiökumppanin, Thomin, poikaa koulittiin parasta aikaa kitaransoittoon ja laulantaan, jotta esiintyjä jatkossa saataisiin halvemmalla. Onneksi ihania biisejä ja sympaattisia versioita. Viimeisenä iltana juttelin pitkään Israelilaisen, perin juurin kummallisen miekkosen, Ohatin kanssa. Ei mitään käsitystä miten hänen nimensä kuuluisi kirjoittaa, mutta hyva muistisääntö oli englanniksi tuulen tuiverruksen puuskeessa ajankohtainen huudahdus ”oi, hattu!”. Ohat halusi jutella kanssani maailmanlopusta ja tuomionpäivästä. Kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, että ensi jouluna rätisee ja paukkuu. Ja mitä sitten? Paratiisi jollekin mutta kenelle? Ehkä puhtaille jumalan lampaille tai ihan vain maapallolle ilman ihmissyöpää. Tuomiopäivästä tuli puhe myöhemminkin ja toinen Israelilainen herrasmies tiesi kertoa, että linnun radan planeetat ovat asettumassa ja ovat hyvin pitkälle jo asettautuneetkin suoraan linjaan. Joulukuussa 2012 ne ovat miljardisbiljardisasteen tarkkuudella linjassa ja mikä jottei se aiheuttaisi meille jotain kummallista. Ohat näki ennusmerkkejä jo tapahtuneissa levottomuuksissa ja luonnonkatastrofeissa. Tsunamia ja maanjäristystä pukkaa. Toisaalla on kuivinta ikinä ja toisaalla tulvii. Jossain pakkastaa ja jossain kuollaan janoon ja paahteeseen.

Minun mielestä hyvä tuomiopäivä ilmenisi sillä tavalla, että painovoima vinksahtaisi ylösalaisin ja lennähtäisimme kaikkinemme avaruuteen. Oli se sitten mitä tahansa tai ei mitään, vietän ensi joulun tiukasti rakkaiden keskuudessa.

Maailmanlopun pikku-munkki!

Songran lähestyi. Songran on Thaimaan uusivuosi. Se on monta päivää kestävä massiivinen vesisota, jonka pääpaikka on Chiang Mai. Zoë päätti lähteä sinne juhlistamaan ja mie jäin vielä lepäilemään. Kävin valokuvaamassa kylässä. Oli täysin mahdotonta pysyä kuivana. Olo parani hieman ja päätin ottaa seuraavan bussin ja mennä katsomaan miltä se näyttää isollaan. Joten takaisin vuoristoteitä Chiang Maihin.

Zoë (UK), Laura (DEU) ja Miina (FIN) lähdössä sotaan!

Songran on ihan mieletön! Se ei vaikuta mitenkään organisoidulta, kaikki vain leikkivät vesisotaa koko valoisan ajan. Kaduilla myydään vesipyssyjä ja ämpäreitä. Ämpäreissä oli naru, jonka avulla saattoi noukkia vettä saastaisesta vallihaudasta. Parin kymmenen metrin välein löytyi vesipisteitä, isoja saaveja joita täydenettiin jatkuvasti. Julmin ja yleisin iloittelun muoto oli täyttää pyssyt ja ämpärit jäävedellä.

Kaikki Songran-kuvat ovat Paista, koska Chiang Maissa ei olisi ollut mitenkään mahdollista pitää kameraa kuivana. Paissakin annoin ensin munkkien kastella mut läpimäräksi kameraa korkealla suojellen, sitten sain rauhan kuvata.

Juhlin songrania kaksi päivää Chiang Maissa. Paista tuttu majatalo/ravintola/baarin Tom tuli sinne myös tapaamaan perhettään ja suorittamaan jokaisen thaimaalaisen uuden vuoden rituaaleja ja myymään jäätä. Tomin jäävesivarasto oli ehtymätön. En ole koskaan ennen elämässäni kastellut esiintyvää tanssiryhmää. Sodimme myös tuntikausia tien vastakkaisella puolella päivystävien pikkupoikien kanssa. Häpeäkseni täytyy sanoa, että me, raavaat, hyvinsyöneet läkkärit hävisimme siinä vaiheessa kun pojat keksivät väkivalloin kaapata meidät yksi kerrallaan ja upottaa jäiseen altaaseen.

Kadut olivat täynnä märkiä, iloisia ihmisiä. Pick upit ajoivat ympäri keskustaa lava vesisaavein varustautuneita ihmisiä pullollaan. Kuka tahansa oli tervetullut kyytiin.

Julma kasteleminen kuuluu asiaan. Kastelluksi tuleminen tuo hyvää onnea. Kohteliaisuuden nimissä kuului huudahtaa ”Sabadii pii mai!”, hyvää uuttavuotta.

Onnen toivohdus!

Miksei meillä Euroopassa ole mitään vastaavaa? Näen sieluni silmin mummoni vesipyssy kourassa hihittämässä parvekkeen suojassa osuttuaan pukumiestä niskaan. Eikö meillä voisi olla tarpeeksi huumorintajua moiseen? Ei kai vaan ole. Songranin ainoat hapannamat olivatkin juurikin keski-ikäisiä turisteja, joita harmitti kastua. Ei sinne ollut pakko kenenkään tulla. Olisivat menneet vaikka Pattayalle.

Songran oli ihana ja riemukas ja toki tietysti tappavan vaarallinen. Ilmeisesti koko Thaimaassa kuoli noiden kolmen-neljän päivän aikana nelisen kymmentä ihmistä, eikä se nyt oikeastaan ole edes mikään ihme. (Tämä lukema ei ole mikään fakta vaan kuulopuhe. Joku oli jutellut jonkun kanssa, joka oli lukenut tämän lehdestä.) Kuolemisista huolimatta tykkään tästä omalla vastuulla meiningistä. Meillä niin kovin moni asia on kielletty, koska se on vaarallista. Mutta entä jos vaarallisuus on hauskaa. Entä jos haluaa leikkiä vesisotaa tai polttaa tupakkaa junan ovesta tai hypätä kallionkielekkeeltä veteen. Ei se ole valtion vika jos sattuu. Se on ihan oma vika. Virkamies vastaisi tähän, että sitten kun sattuu, niin valtion rahoilla sinut paikataan. Kai se virkamieskin on oikeassa.  

Paissa oli myös joki.

Chiang Mai zoo ja surulliset pandakarhut

Viimeinen päivä Chiang Maissa. Olimme tylsistyneitä ja jo päättäneet lähteä mitä pikimmiten sutimaan. Ennen kuin bussi kohti Paita lähti oli koko aamupäivä aikaa ja pyrähdimme ekskursiolle Chiang Main eläintarhaan. Siellä oli Panda-karhuja, joita sai mennä katsomaan maksamalla ylimääräiset sata bahtia. Tämä iloinen panda-patsas kuvastaa sitä mitä meille luvattiin.

Pandatalossa oli kolme karhua. Yksi nukkui ja kaksi ravasi stressaantuneena ympäriinsä.  Muistui mieleen Ranuan eläntarhan jääkarhu, joka istuksii aina aneemisena uima-altaassaan ja läpsyttelee vettä.

Pandoilla on tietysti hyvä syy olla surullisia, kun ovat kaiken aikaa kuolemassa hiljalleen sukupuuttoon.

Pandojen kuolema ei ehkä ole suurensuuri ihme. Ne ovat kuitenkin tyypejä, joilla ei ole minkäänlaista suojaväritystä, niiden poikaset ovat äärettömän suojattomia nössöjä ja syövätkin vielä vain ja ainoastaan yhstä tiettyä bambulajiketta. Mietin vain, että onko elämän ja lajin säilyttäminen betoniaitaukseen lukitsemisen arvoista.

Satasella lisää olisi voinut mennä eläintarhan pakastearkkumaiseen talvimaailmaan (oletan vain että sen täytyy olla pakastearkkumainen). Koska muista miltä talvi tuntuu, menin sen sijaan katsomaan isoja kissoja. Gepardeja ja leijonia ja puumia ja muita. Gepardille sai syöttää lihanpalan kaksikymppistä vastaan.

Se tuli kärkkymään kuin kotikissa, nappasi lihan tikun nokasta ja vei sen kauemmas katseilta piiloon. Muistin taas ensimmäisen kymmenen minuutin aikana miksen käy eläintarhoissa. Niiden suuri ristiriita on se, että niissä on tarkoitus katsella eläimiä, mutta eläimet eivät halua tulla pällistellyiksi saati sitten lukituiksi. 

Lintuhäkkiin sai mennä sisälle. Tämä on joku kurki.

Ja nämä ovat varmaan kanarianlintuja tai semmoisia. Värikkäitä lintusia, mitä Suomessakin ihmiset pitävät kodeissaan.

Toisessa lintuaitauksessa oli esillä muunmuassa sorsia. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin tämän hurja hämähäkki.

Krokotiili asui apinoiden vieressä betonikuopassa.

Olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja näimme hyljeshown. Se alkoi hurjan kovaäänisellä teknojumputuksella ja hylkeiden saapuessa estradille yleisö huusi täyttä kurkkua. Englannissa hylje- ja delffiinishowt on kielletty epähumaaneina.

Kaikista jännintä oli nähdä virtahepo ja sarvikuono. Sarvikuono oli aidan takana piilossa eikä siitä oikeastaan nähnyt muuta kuin että se on aivan valtavan kokoinen tyyppi. Ihan hurja! Sarvikuonon aitauksessa oli myös onnahteleva riikinkukko. Virtahevot piilottelivat lammikoissaan ja tämä on enin virtahepoa mikä vilahti. Sallitaan se heille, etteivät näyttäytyneet kaikessa uljaudessaan. Upeita ja omituisia otuksia.

Eläintarhaa kiertävälle vaunulle järjestettiin elefanttiväijytys.

Norsuista on aivan hirvittävän vaikea ottaa kuvia, kun niiden mittasuhteet ovat niin suuret, ettei sitä tajuakaan.

Tässä on kokonainen elefantti.

Paljon helpompaa on kuvata norsupatsaita.

Byrokraattinen pyrähdys Myanmariin

Pahoittelen heti alkuun tätä seuraavaa uskomattoman tylsää kertomusta visa-run matkasta. Tavallaan matkakin oli tylsä, joskin hyvällä tavalla, joten kai tarinankin pitää olla. Kirjoitin tämän paluumatkalla bussissa ja kun kerran kirjoitin, niin julkaisen myös. Olkaa hyvä!

En halua lähteä Thaimaasta. Haluan leikkiä vesisotaa näiden ihmisten kanssa ensi viikolla kun on Songkran, uusivuosi. Haluan mennä vielä näille pohjoisen vuorille vaeltamaan ja haluan käydä tsekkaamassa Pain hippimeiningin, mistä moni on kertonut. Sitten olen valmis siirtymään kahden päivän venematkan siivittämänä Laosiin. Vaikka kuinka haluan, niin viisumin leima sanoo ulos täältä 5.4.2011, mitä tehdä.

Ihan ensimmäiseksi otin selvää minne mennä tekemään visa run, eli tepastella rajan yli joko Laosiin tai Myanmariin ja tulla saman tien takaisin ja saada 15 päivää uutta Thaimaassaoleskeluaikaa. Määränpääni Chiang Maista oli Mae Sai Myanmarin rajalla(lausutaan ”Mäsai”; mulle ihan erikseen naurettiin bussiasemalla, kun lausuin niin erityisen huonosti). Seuraavaksi ryssin koko suunnitelman karauttaa sinne bussilla hyvissä ajoin, päivää ennen kuin viisumi umpeutuu. Intouduimme edellisenä iltana hippaloimaan uusien romanialaisten ystävien kanssa enkä sitten huterasta olotilasta johtuen pystynyt seuraavana aamuna lähtemään. Mutta hei, oli tosi tosi hauskaa. Harry Potterin näköinen hammaslääkäri, mykkä asianajaja ja veikeä IT-insinööri olivat hyvinkin hauskaa seuraa ja elossa selvittiin kaiken lisäksi.

Yritin uudestaan seuraavana päivänä. Heräsin reippaana varhain ja tinkasin itselleni tuk-tukin bussiasemalle. Bussiasemalla löysin melko helposti oikean jonon, Green bus ja Mae Sai. Jono vaan eteni niin jumalattoman hitaasti, että tiesin heti, etten tule ehtimään aamu bussiin. Olin kuitenkin kuullut, että matkan varrelle Chiang Raihin menee busseja vähän väliä ja sieltä taas edelleen Mae Saihin. No ei mennyt. Seuraava mahdollinen bussi lähti puoli kahdelta iltapäivällä, eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia ehtiä kuudelta sulkeutuvaan Mae Sain immigration officeen saamaan tarvittavaa leimaa. Vinguin onnettomana lipuluukulla, että eikö millään voisi päästä nyt heti pian, mutta ei. Viisumi tietysti umpeutuisi juuri tänään, eli luvassa oli muiden rajamuodollisuuksien lisäksi 500 bahtin, elikkä reilun kympin oleskeluajan ylityssakko. Tämä sakko on päiväkohtainen, eli rajalle piti päästä mielellään mahdollisimman pian.

Otin enempiä ajattelematta iltapäivän bussin ja ajattelin, että jos rajat ja toimistot ovat jo kiinni, voin yöpyä Mae Saissa jossain halvassa hostellissa. Pyörin aamupäivän vielä Chiang Maissa ja otin uudestaan tuk-tukin bussiasemalle. Tällä kertaa olin ajoissa ja lippu valmiiksi hankittuna ja matka alkoi. Katselin kuinka kaikki muut turistit pakkautuivat toiseen, hienompaan VIP-bussiin ja mie ainoana valkolaisena toiseen bussiin, joka sekin oli kyllä oikein hieno, mutta ei niin hieno.

Chiang Main odottelijat.

Chiang Maista Chiang Raihin kestää bussilla kolme-neljä tuntia ja Chiang Raista Mae Saihin noin puolitoista tuntia. Fyysisesti matkaa on noin 250 kilometria. Menomatka meni mukavasti, paitsi vähän oli ilmastoinnin takia kylmä. AC-bussissa unohtaa jo, että ulkona on ihan tajuttoman kuuma. Aloin syvästi epäillä, että olemme varmaan kuitenkin tulleet vuoristoon ja tulen paleltumaan tulevien rajamuodollisuuksien takia valitsemissani säädyllisissä hellevaatteissa. Pysähdyimme kerran lämmittelemään pienelle jumalan hylkäämän oloiselle bussiasemalle. Kyllä, edelleen oli kuuma.

Bussissa oli bussiemäntä, joka piti huolen siitä, että kaikki ovat kyydissä. Oli oikein mukavaa, ettei tarvinnut pelätä että jättävät minut kyydistä, jos jätän bussin silmistäni ja käyn vessassa. Intiassa eivät hirveästi välittäneet laskeskella ovatko kaikki kyydissä ja kannatti olla aina lyhyen juoksumatkan päästä liikennevälineistä. Huomasin, että huoltoasemat täällä näyttävät kovin saman oloisilta kuin Suomen Lapissa ja olin iloinen edes henkisestä tuttuuden tunteesta. Päätin valokuvata tällä reissulla ainoastaan neliön muotoisia mustavalkokuvia.

Levähdyspaikka oli kuin Lappi jossa kasvaa jostain kummallisesta syystä palmuja ja jossa sauna on päällä.

Aurinko alkoi laskea ennen kuin olimme Chiang Raissa. Ajattelin, ettei ehkä ole kauhean mukavaa saapua yksin pimeällä täysin tuntemattomaan pikkukaupunkiin ja päätin jäädä Chiang Raihin yöksi. Chiang Raista olin katsonut edes yhden hostellin nimen etukäteen ja tuk-tuk-kuski sanoi vievänsä minut sinne kolmella kympillä. Seuraavana aamuna selvisi että sehän oli ihan kusetusta tietysti. Oikeasti majapaikka oli kahden korttelin päässä, mutta hän päräytti sinne kiertoteitse ja sai kympit. Sinänsä se ei haittaa, kai tähän alkaa jo tottua. Samoin kuin siihen, että saapuessa uusiin paikkoihin on vain heittäydyttävä näiden potentiaalisten verenimijöiden armoille, ellei halua lähteä jalkaisin päättömästi harhailemaan. (Karttakaan ei kauheasti lohduta jos et a. Tiedä missä olet ja b. Et tiedä tarkalleen minne haluat mennä. Silloin auttaa tuk-tuk-kuski, joka joko vie hyvään paikkaan tai huonoon paikkaan. Vaihtelevaa rahasummaa vastaan.) Vielä oli hetken valoisaa ja lähdin kävelylle. Chiang Raissa on tori (Varmasti on muutakin, mutta minut neuvottiin torille, kun kysyin minne kannattaisi mennä kävelylle. Aina ne neuvovat torille). Menin sinne ja ostin mandariineja ja joitain minulle ennestään tuntemattomia hassuja hedelmiä. Tiet täällä ovat lappilaisittain kuin viivottimella piirrettyjä suoria päättymättömiä viivoja. Kun tuli pimeää, menin takaisin hostellille syömään ja nukkumaan. Kuuntelin koko yön vastapäisen baarin humua ja työskentelevien tyttöjen kikatusta.

Torin lisäksi Chiang Raissa oli erityisen komea liikenneympyrä.

Näkymä hostellisuoneen ikkunasta, sängyllä maaten. Sänky oli oikeasti kaksi päällekkäin asetettua joustinpatjaa.

Heräsin aamulla ja läksin takaisin bussiasemalle. Yritin taas ottaa tuk-tukin, mutta tällä kertaa kuski oli ystävällinen, eikä mulkku, ja kertoi minulle, että se löytyy kulman takaa. Ennen kuin ehdin sinne saakka, toinen kuski pysäytti minut ja tarjoutui viemään minut Mae Saihin kahdeksalla sadalla. Kieltäydyin kohteliaasti ja syötyäni aamupalan sattumalta valitsemassani ”skandinaavialaisessa leipomossa” hyppäsin paikallisbussiin joka vei minut perille kolmella kympillä.

Koirat haukkuivat ja heiluttivat häntää Chiang Rain aamuisilla kujilla.

Matkan varrella poliisit pysäyttivät bussin kahdesti ja tarkastivat osan matkustajista paperit. Ensimmäinen pysäytys tuntui aika kuumottavalta, koska en lainkaan tiennyt mistä on kyse. Vierustoveri ei puhunut lainkaan englantia eikä siis voinut valaista asiaa ja tiesin, että oleskelulupani Thaimaassa päättyi eilen. Pelkäsin, että joudun pian maksamaan enemmänkin sakkoja, jos passini tarkastetaan. Turistin passi ei kuitenkaan ollut kiinnostuksen kohde. Mietin vieläkin mitä ne tarkastivat. Joku ihan selvä peli se kuitenkin oli, sillä osa matkustajista tiesi näyttää paperilappusen ja osa tiesi olla näyttämättä.

Paikallisbussissa oli niin hienon väristä, että se oli ehdottomasti värikuvan arvoista.

Saavuin Mae Saihin ja otin internetin ohjeiden mukaan kimppataksin immigration officeen. Toimiston portilla luki ”Please dress neatly.” ja tunsin oloni tosi hampuusiksi läpsyissä, hikisessä t-paidassa ja kiipeilystä rikkinäisissä housuissa. Pakko oli kuitenkin mennä sisään ja siellä selvisi heti, että internetin ohjeistus olikin vanhaa ja passin tarkastukset on siirretty rajalle. Sinne sitten.

Mae Sai on hassu kaupunki. Se rakentuu todella pitkän suoran tien varrelle ja sen eteläpäätä hallitsee valtava Tesco Lotus, ensimmäinen supermarketti jonka olen täällä nähnyt. Tescon lisäksi näin paljon autokauppoja ja jonkin pyhäpäivän takia suljettuja pikkukauppoja. Pohjoisessa tie päättyy Myanmarin rajaan, jokeen, jonka molemmin puolin on torikaupustelijoita. Internetin mukaan Mae Sai on pieni kaupunki, mutta pieni tarkoittanee täällä jotain ihan muuta kuin oikeassa pohjoisessa. Kaupunki oli kuitenkin noin 10 kilometria pitkä ja rajan lähistöllä pyöri paljon ihmisiä. Melkein kuhisi.

Mae Saissa on Thaimaan pohjoisin piste. Se on tietysti turistinähtävyys josta kuuluu ottaa valokuva.

Rajalla jouduin ensin maksamaan sakkoni, sain poistumisleiman ja minut työnnettiin maiden väliselle rajakaistaleelle. Rajakaistaleen erikoisuus oli ehdottomasti se, että sen jalkakäytävillä istuskeli kaikkien kymmenien rajavartijoiden ja poliisien keskellä kerjäläisiä. Kerjäläisilläkin siis on passi? Olin lukenut, että Myanmarissa pitää viettää vähintään puoli tuntia, mutta kokeneempi rajanylittäjä kertoi, ettei olekaan pakko. Mie halusin kuitenkin ihan vapaaehtoisesti viettää hetken Myanmarissa, sehän on Suomalaisittain kuitenkin mystinen paikka. Myanmarin rajakopissa piti maksaa viiden sadan viisumimaksu ja vaihtaa passi Myanmarissa oleskelun ajaksi paikan päällä printattuun oleskelulupaan.

Aika huono vaihtokauppa.

Kohta Myanmarissa! Ranskalainen pikkutyttö perheineen oli samalla asialla kuin minäkin.

Myanmarin puolella kimppuun hyökkäsi heti joukko riivaajia, jotka olisivat halunneet viedä kaikki valkoihoiset tuk-tukin kyytiin katsomaan kaupungin neljää nähtävyyttä. Heillä kaikilla oli käsissään laminoidut plakaatit, joissa oli kuvat noista ihmeistä. Kävelin heidän ohitseen torille, jossa uudet rivaajat halusivat väkisin myydä tupakkaa ja viagraa. Ostin tupakkaa, koska se oli halpaa. Ja kun kerran kannoin käsissäni kartonkia, minulle yritettiin myydä vielä enemmän tupakkaa vielä halvemmalla. Olisin voinut olla Thaimaan tupakkakeisarinna! Näitä toreja on ihan joka kaupungissa ja ne alkavat pidemmän päälle olla todella kyllästyttäviä paikkoja. Chiang Maissakin on lauantai-tori, sunnuntai-tori ja joka ilta kaksi yötoria. Ja kaikkien kaupunkien kaikilla toreilla myydään samaa outoa ruokaa ja samoja väärennettyjä merkkituotteita ja samaa turistikrääsää. Ehkä jossain vaiheessa pitää aktivoitua shoppailemaan jotain. Kaikkea on vaan niin paljon, että sille sokeutuu, eikä mikään varsinaisesti kiinnosta. Myanmarissa olin kuitenkin minuksi aktiivisin shoppailija ja ostin röpön lisäksi uuden repun, joka on melkein aito Northern Face ja ehdottomasti parempi, kuin puoliksi revennyt vanha reppu. Tupakka osottautui niin epäilyttäväksi tavaraksi, että hylkäsin kartongin hotellihuoneeseen. Poltan täällä jo valmiiksi feikki ällämmää (tai ehkä se on Aasialaista ällämmää, outoa se kuitenkin on.) enkä uskonut että voi olla olemassa vielä erikoisempia versioita. En enää koskaan osta yhtään mitää kauppiaalta, joka repii hihasta tupakkaa täynnä olevan muovikorin kanssa.

Rajatori. Nainen mopon kanssa myy kauppiaille pieniä jugurttipurkkeja.

Hieno oli tori ja vaikka yritin kävellä vähän muuallakin ja muodostaa pika pikaa jonkun yleispätevän syväanalyysin Myanmarista, en onnistunut enkä kyllä voi sanoa siitä tällä kokemuksella oikein mitään. Kaupustelu oli aggressiivisempaa kuin Thaimaassa ja ihmiset ehkä hitusen eri näköisiä. Rajalla on selvästi huumeiden salakuljetusongelma meneillään, kyltit kehoittivat kaikkia taistelemaan yhdessä huumevapaan alueen puolesta ja raportoimaan epäilyttävän näköisistä ulkomaalaisista. Pikkupojat uiskentelivat rajajoessa. Tax free-kaupan kovaääniset tuuttasivat rajamaalle vähän yllättäen Spice Girlsiä. Jos olisi ollut yhtään nälkä, olisin syönyt jotain Myanmarilaista. Joskus menen sinne oikeasti, se on kuulemma oikein mielenkiintoinen ja ystävällishenkinen paikka, joskin valtio kontrolloi siellä monta asiaa.

Rajajoki on likainen mutta kiva!

Linnut ja fiksu pikkupoika rajavyöhykkeellä.

Palasin takaisin ja vaihdoin väliaikaisen passini omaan passiini Myanmarin puolella ja täytin uudet arrival- ja departure-lomakkeet Thaimaan puolella. Mietin, että päästävätköhän mua enää takaisin, kun minulla ei ollut esittää vaadittavaa valmiiksi buukattua paluumatkaa viidentoista päivän määräajan sisällä. Eivät kyselleet yhtikäs mitään. Luukulla oli opasteet rahan esittämisestä, mutta ei sitäkään kysytty ja kas niin olin taas Thaimaassa.

Kimppataksi takaisin linja-autoasemalle ja lippuluukulle. Olin tullessa niin innokkaana siirtymään Myanmariin, etten jäänyt ostamaan paluulippua valmiiksi. Täällä pitää toimia niin kauhean nopeasti aina. Heti bussista ulos astuessa seuraava jo odottaa ja jos jää edes tupakalle ovat kaikki kimppataksit jo menneet. Lippuluukulla kerrottiin, että seuraava bussi on täynnä, mutta tunnin päästä lähtee kalliimpi VIP-bussi. En todellakaan tiedä oliko tämä totta vai ei, mutta ei auttanut muuta kuin maksaa kalliimpi lippu ja jäädä odottelemaan.

Taksi vie. Taustalla häämöttää raja Thaimaan puolella.

Nyt istun juurikin kyseisessä VIP-bussissa ja tämä on ihan överihieno. Penkit ovat kuin isän olohuoneen nojatuoleja, jalkatukien kanssa ne voi laskea miltei vaakatasoon. Harmillinen mukavuutta vähentävä seikka on se, että ne on mitoitettu paikallisen väestön mukaan ja niskatuki osuu 170 senttistä naista lapaluiden väliin. Mutta ei se mitään, sillä bussiemäntä tarjoilee vettä, keksejä ja pillimehun! Näin siis meillä täällä bussin etuosassa, takaosa on varattu tavallisille kuolevaisille, joilla on ihan tavalliset penkit eikä varmaan ole mehutarjoilua. Parasta tässä kuitenkin on se, että ilmastoinnin saa melkein suljettua pohottamasta kylmää ilmaa niskaan ja varpaisiin. Ainoastaan vasen kyynärpää jäätyy.

Tämä on VIP-näkymä.

Kaikenkaikkiaan tuntuu kovin omituiselta, että tälläinen reissu piti tehdä. Joudumme etenemään karjana tarvittavien protokollien läpi rajaviivan ja vielä takaisin. Minusta otettiin rajoilla kolme valokuvaa, joista yksi printattiin väliaikaiseen passiin, jota käytin puoli tuntia. Minun tietoni rekisteröitiin edes takaisin mennessä viidellä eri tiskillä. Lohduttaudun sillä, että onneksi olen kuitenkin elämän lottovoittaja ja olen syntynyt Suomeen, joka on ihastuttavan poliittisesti neutraali maa. Suomi on yksi maista, jonka kansalaisen on mahdollista saada oleskelulupa rajalla ja visarun on ylipäänsä mahdollista. Lentokentillä saan kävellä leveitä EU-citizen käytäviä. Kenelläkään ei ole erityisesti mitään hampaankolossa Suomalaisia vastaan noin niinkuin kansakuntana.

Kuvallinen todiste siitä, että olin Chiang Raissa, mehumainoksen edessä.

Chieng Rain tiet ovat pitkiä.

Aurinko laskee Chiang Raissa. Ihan kiusallaan Thaimaalaiset ovat nimenneet näitä pohjoisen paikkoja. Täältä löytyy Chiang Main ja Chiang Rain lisäksi ainakin vielä Chiang Dao.

Epäilyttävän kiiltäviä mandariineja. Ciang Rain tori

Chiang Rain punkein tyyppi.

Buddhan napa on syvä kuin universumi. Chiang Rai

Lahnaa kympillä. Chiang Rain tori

Joka puolella Thaimaata myydään arpakumonkeja. Chiang Rai

Pyhäpäivän vuoksi kaikki pikkukaupat oli suljettu. Paitsi viisi kirja/paperikauppaa. Chiang Rai

Kohta on pimeää. Nyt on jo autiota. Chiang Rai

Aamulla, matkalla bussiasemalle päätin ensimmäistä kertaa Thaimaassa ollessa mennä sisälle temppeliin.  Eteisessä nukkui munkki, jota kissa yritti herättää maukumalla äkäisesti. Sisällä olimme vain minä ja buddhat. Chiang Rai

En ollut ainoa, joka joutui odottamaan bussian lähtöä Mae Saissa.

Pyhäpäivän vuoksi siivoustyöt olivat kesken. Mae Sai